Aallokkoa

Elämä tuntuu tällä hetkellä kummalliselta. Välillä on kuin katselisin itseäni ja elämääni jostain ulkopuolelta. Tunteet hyppii sinne tänne, yhden päivänkin aikana saatan käydä pohjalla ja kiljua riemusta. Töissä ollessa olen jotenkin henkisesti voimakas, nautin siitä mitä teen (vaikka kaikki asiakkaat eivät olekaan mukavia/helppoja/edes siedettäviä). Olen onnellinen ja hyvällä tuulella pitkin päivää. Kotona alkaa usein ahdistaa. Tuntuu, kuin seinät kaatuisivat päälle. Tilanne henkkoht elämässäni on vaikea, enkä jaksaisi olla kotona yhtään. Olen päässyt itseni kanssa tasapainoon ja voin hyvin. Se ei tosin kelpaa kaikille. Nyt minusta ollaan huolissaan, mielenterveydestäni, kun voin paremmin kuin vuosiin. Nyt, kun koen olevani tasapainossa ja moni asia on loksahtanut kohdalleen. Kuinkas silloin, kun voin huonosti, olin pohjalla tai hypomanian kourissa? Silloin, kun teki mieli vetää ranteet auki? Silloin, kun en jaksanut viikkokausiin tehdä mitään ja halusin vain nukkua? Silloin, kun kolme viikkoa menin vähillä yöunilla ja tein kaikkea liikaa? Ei silloin, ei..mutta nyt, kun kaikki on vihdoin kunnossa (en tiedä kuinka pitkään, mutta toivon että tämä jatkuu). Loukkaannuin ja melkein raivostuin. Vähän liikaa ja vähän liian myöhään.

Mieli meinaa välillä painua turhan matalalle, mutta edelleen olen saanut ajoissa käännettyä suuntaa ja olon tasapainoon. Sen tosin tajusin tuossa männäviikolla, kun olen tässä ahkerasti nyt käyny salilla, että mulla on ongelma syömisen kanssa. Todennäköisesti jäänne viime keväältä/kesältä. En pysty syömään edelleenkään kuin maksimissaan kaksi kertaa päivässä. Haittana se tajusin, kun salilla tuntui lihaksista loppuvan polttoaine totaalisesti kesken. Paha olo tulee monista ruuista, eikä vaan tee mieli syödä aina silloinkaan kun on nälkä, tai ei pysty syömään vaikka mieli tekis. En kuitenkaan ole kuihtunut, enkä anorektikko (pelko pois), aineenvaihdunta taitaa käydä niin hitaalla ettei paino putoa näillä syömisillä. Tykkään kuitenkin hyvästä ruuasta <3

Viime vuonna jäi paljon vihaa purkamatta. Jätin omat tunteeni pitkälti sivuun ja keskityin siihen, että kaikki olisi kuten ennenkin. Pelkäsin jäädä yksin, pelkäsin muutosta, pelkäsin elämäni romuttuvan täysin (mikä siis tapahtuikin, vaikka luulin että kaikki voisi palata ennalleen). Nyt kaikki kokematta jääneet tunteet ja ajatukset ovat ryöpsähtäneet valloilleen. Sisälläni on niin paljon vihaa, niin paljon kipua ja kasa särjettyjä haaveita, etten tiedä mihin elämäni suunnan kääntäisin. Onneksi on paljon asioita, jotka tekevät onnelliseksi, en kokonaan jää vihani jalkoihin, enkä vajoa masennuksen suohon.

Toisaalta viha on myös puhdistava tunne. Ei jää mitään jäljelle sen liekkien jälkeen, ei mitään roskaa, kaunaa, turhaa taakkaa. Kuinka ihminen voikaan valehdella itselleen, niin pitkään, niin autuaasti kuvitella että kaikki voisi olla taas hyvin, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Sulkea se viha ja rikkinäisyys jonnekin syvälle lukkojen taa. Sitä en ilmeisesti ollut menneestä oppinut, että kaikki padotut tunteet jossain vaiheessa purkautuvat kuin hyökyaalto. Jospa seuraavan kerran muistaisin paremmin...

Elämässäni on paljon korjattavaa. Paljon uusiksi rakennettavaa. Sydän karrella, unelmien kivilinnat raunioina, koko ajatus ihanteellisesta elämästä palasina. Kerään palasiani lattialta, siipieni riekaleita sydämeni savuavista jäänteistä. Toivon etten pistäisi enää itseäni piiloon maailmalta, piiloon itseltäni. Vaatinee paljon, että pystyisin taas luottamaan erinäisiin asioihin, ihmisiin. Onneksi jaksan jo nykyään katsella elämää vähän positiivisemmin.

Onneksi maailmassa on vielä paljon kaunista <3