Tulva

Ajatuksia, ajatuksia..mieleni tulvii yli, lauseita lauseiden perään, ajatuksia ajatuksien perään. Haluaisin olla jotain suurempaa. Haluaisin onnen, sellaisen kestävän, kunnollisen, rehellisen, aidon.. Elämä on kohdellut minua kaltoin. Kerta toisensa jälkeen nousen, kuin feeniks-lintu tuhkasta, rakennan kaiken raunioista uudeksi. Taivun, taivun, kerta kerran jälkeen. Aina uudestaan. Aina vain uudestaan.

Katkeilevia ajatuksia, virtaa solkenaan, kuohuu, mieleni pato ei yltä tarpeeksi korkealle. Sisälläni on jokin tarve, jokin hiton voimakas ja lämmin tarve. Kummallinen tunne. En sovi tähän maailmaan, sen asettamiin laitoihin, mutta ei se mitään. Olen sitten sopimatta. Erillinen, irtonainen, epäsopiva, joka paikassa. Välillä onnesta hihkuen, riemusta kiljuen, välillä synkistä aatoksista silmät päästäni itkien. Koko tunteiden kirjo, kaunis, tervetullut. Minun elämäni.

Jokainen jättää meihin jälkensä, yksi yhtä, toinen toista. Minussa ei taida olla tarttumapintaa, särmäni liian terävät hiottaviksi. Niin moni jättänyt minuun säröjä, repinyt, raastanut hajalle, potkinut maahan, tallonut, alistanut tahtoonsa.. Siivet revitty, mutta ei sekään mitään. Minä kestän, elämän raivon, vihan ja kaiken millä se minua heittelee ja piiskaa. Taivun mutten taitu. En ikinä taitu.

Kun pääsee yksin pimeään, yksin turvaan, voi romahtaa, itkeä, olla heikko ja hauras. Kun kukaan ei näe.

Rakastan elämää. Siitäkin huolimatta, että se tuntuu vihaavan minua. Rakastan pieniä, kauniita asioita. Rakastan suuria, kauniita asioita. Rakastan hetkiä, kun tuntuu syvästi joltain, oli se sitten surua, vihaa tai rakkautta. Ihan mitä vaan.

En halua koskaan menettää herkkyyttäni. En sitä kaunista mikä minussa vielä on jäljellä. En enää koskaan halua tuhota itseäni. En halua koskaan tuhota lastani, kaunista tytärtäni, elämäni kuu ja tähdet.

Sanat, ne tärkeät sanat...