Aallon harjalla

Jotta ei menisi liiaksi synkistelyksi yms, tällä kertaa positiivisempi postaus. Tänään on ollut hurjan hieno päivä! Olen osannut tarttua jokaiseen pieneenkin hetkeen ja ajatella juuri sillä hetkellä kuinka onnellinen olen, kun elämässäni on tälläinenkin juttu. Töissä istuin pitkän tovin sairaan vasikan vieressä vahtimassa tiputusta, rapsuttelin sitä korvista ja olin täysillä siinä hetkessä. Hiljaa vasikan rinnalla, tuntien sen lämmön ja ihastellen sen kauniita silmiä ja vielä pientä olemusta. Toinen pieni makasi siinä ihan rauhassa ja tärisi välillä, ei kuitenkaan yrittänyt nousta ylös eikä rimpuilla. Nesteytys saatiin hoidettua ja todennäköisesti lehmävauva selviää ihan hyvin. Sain myös sylitellä koiranpentua pitkän tovin ja silitellä sen untuvaista turkkia. Siihenkin hetkeen osasin pysähtyä ja nauttia pennun olemassaolosta täysillä.

Olen todella visuaalinen ihminen ja saatan alkaa kyynelehtiä pelkästään siksi, jos näen jotain todella kaunista ja sisintäni koskettavaa. Kuten tänään pienen vasikan silmät ja myöhemmin tyttäreni nauravaiset kasvot. Hieman jännittää tuleva lauantai ja apassionata. Hevoset kaikessa kauneudessaan saavat minut usein pakahtumaan, kyyneliin. Ja kyllä, vain siksi, että ne ovat niin äärettömän kauniita eläimiä, sulavine liikkeineen ja jaloine piirteineen. Ensimmäistä kertaa, kun reissasin Kilpisjärvelle, olin myös kyynelsilmin. Niin vaikuttunut olin maisemista ja siitä kaikesta mikä silmieni edessä avautui.

Näköaisti taitaa olla minulle se tärkein, aisti mitä ilman olisi vaikeinta elää. Niin vahvasti koen maailmaa silmieni kautta. Olen ehkä vähän pöhkö ja hupsu, liiankin emotionaalinen tyyppi, mutta minkäs teet. En kyllä haluaisi olla kukaan muukaan. Itken herkästi, raivoan herkästi, rakastan lujasti. Tunnen vahvasti.

Koen onnellisuutta, kun näperrän jotain. Oli se sitten piirustus, kirjoittaminen tai melkein mitä tahansa käsillä tekemistä. Jos juutun tekemättömyyteen, passivoidun, muutun katkeraksi ja masentuneeksi (tai vaihtoehtoisesti mikään ei tunnu miltään). Juuri sain korjattua yhden riimun, vaihdoin rikkinäisen lukon ehjään, ja voi pojat kun tuli taas hyvä mieli (jos nyt tänään voi enää paremmaksi tulla). Tykkään siitä, kun näen kätteni jäljen, kun saan korjattua jotain rikkinäistä ehjäksi ja käyttökelpoiseksi, kun saan jostain fiksattua oman näköistä ja niin edelleen.

Koin tänään myös (taas) yhden valaistumisen (niitä on riittänyt viime kevään jälkeen paljon). Siitä nyt ei ehkä sen enempää, mutta sanotaan, että tuli helvetin hieno fiilis siitäkin :)

Ainoa varjo tässä päivässä on ollut se, kun olen miettinyt onko tämä fiilis nyt sitä, että minulla lähtee kohta mopo käsistä, että aivokemiani saa minut luulemaan kaikkea liiankin hyväksi. Noh, osaan ehkä hallita nyt tätäkin puolta paremmin, kun olen saanut masennuksenkin hallintaan. En anna sen nyt synkentää itseäni. Nautin tästä olosta nyt, huomenna voikin olla taas sellainen päivä, että mikään ei tunnu onnistuvan. Toivon toki, että tämä fiilis kantaa vähän pidemmälle <3