Vailla rantaa

Olen tällä hetkellä aika tuuliajolla. Minulta puuttuu selkeä suunta, määränpää, se ranta johon voisin ankkuroitua, laituri joka henkisi turvaa. Sydämeni on pirstoina, ollut jo kohta vuoden päivät. Olen henkisesti vereslihalla ja pienikin asia hiertää auki arpeutumattomat haavat. Joudun taistelemaan päivittäin oman mieleni kanssa, jotta pysyisin pinnalla, kun synkät aatokset yrittävät painaa minua aaltoihin. Laituri haaveeksi jää..

Ihmissuhteissa poltan itseni karrelle, kerta toisensa jälkeen. Kun uskallan heittää itseni mukaan pyöritykseen, saan kokea karvaasti sen kitkerän pettymyksen, mikä maistuu siinä hetkessä kun kaikki romahtaa. Niin paljon pinnalta kauniita sanoja, katteettomia lupauksia ja sanahelinää mahtuu menneisiin vuosiin. Mitä sitä voi enää uskoa, mitä muuta kuin itseään. Luottamus, toivo, usko paremmasta huomisesta..niin hukassa juuri nyt. Nyt olen saanut niin karvaan opetuksen, etten tule sitä unohtamaan. En vielä tiedä millä tavalla se vaikuttaa tulevaisuuteeni, kuinka kauan vie ennen kuin haavat arpeutuu. Olen aikamoinen ihmisraunio, enkä syytä ketään, kuka ei sitä jaksa katsella, kuunnella. 

Pelkään ehkä eniten tulevassa sitä, että sama paska jatkuu, sydän karrella aina vain uudestaan ja uudestaan. Ehkä minussa on joku piirre, asia, joka tekee minusta helposti satutettavan. Kerran käytettävän, kertakäyttöisen esineen. Ehkä se on minussa tai sitten tässä maailmanmenossa. Tiedä häntä.. Ehkä olen liian herkkäuskoinen, ehkä ajattelen kaikesta liian kauniita, liian hyvää, liian paljon.. Joku herättää toivon toisinaan, polkeakseen sen sitten maahan. Ehkä olen vääränlainen, kaikelle, kaikille. Jotain vikaa, valmistusvirhe, liikaa käytön jälkiä, säröjä, arpia.. Mutta..arveton on arvoton? Se mitä näen itsessäni juuri nyt, ei paljoa lohtua anna.. Kuvajaiseni on ruma, arpinen, liikaa nähnyt olento. 

Kertakaikkiaan epäkelpo.