Kiusaamisesta

Tämä kertaisen postaukseni aion omistaa kiusaamiselle. Miksi juuri tälläinen aihe juuri nyt? Uutinen Imatran puukottajasta tänä aamuna jotenkin hätkähdytti. Kyseessä siis tämä: uutinen. Tuntuu, että lasten ja nuorten keskuudessa kiusaaminen muuttuu vuosi vuodelta raadollisemmaksi ja kiusattujen teot epätoivoisemmiksi, raadikaalimmiksi. Sosiaalinen media on mahdollistanut kiusaamisen levittymisen internettiin, facebookiin, irc-galleriaan ja vastaaviin palveluihin. En edes tiedä, enkä osaa kuvitella sitä laajuutta millä tavoin kiusaamista nykyään harjoitetaan. Tuntuu ihan kamalan pahalta ja huolestuttavalta. Senkin vuoksi, että tyttäreni on vasta aloittamassa koulutietään reilu vuoden päästä. Ja tietenkin omat muistot kouluajoilta piinaavat vieläkin toisinaan.

Omaa historiaani hieman. Minua on kiusattu niin kauan kuin muistan. Tavalla tai toisella. Ala-asteen ajan kiusaaminen oli vielä ihan lievää ja todennäköisesti kukaan kiusaajista ei edes tajua kiusanneensa. Minuun kaikki sanat tosin jättivät jälkensä. Joka kerta. Yksi suurimmista tunteistani lapsena oli Häpeä. Ja se on vallan kamala tunne. Surua ja vihaakin on helpompi sietää kuin Häpeää. Häpesin itseäni, koin jo ennen kouluikää suunnatonta arvottomuuden tunnetta. Osasyyllinen oli kyllä tietämättään ja tahattomasti äitini (inhaa myöntää moinen), joka hyvää hyvyyttään yritti rohkaista minua sosiaalisiin kontakteihin (olin ihan S-A-I-R-A-A-N ujo ja sain eräänlaisia paniikkikohtauksia jo silloin) vaikka koin usein jopa pakokauhua. Tästä tuli sellainen fiilis, että ujous on huono asia ja epänormaalia ja siksipä minä olen huono ja epänormaali ihminen ja esim. rohkeat serkkuni olivat parempia tyyppejä (vertasin itseäni yleensä serkkuihini, koska minulla ei ollut sisaruksia ja olin paljon tekemisissä serkkujeni kanssa). Täytyy nyt korostaa, että en syytä todellakaan äitiäni, koska tiedän ettei hän todellakaan tarkoittanut mitään pahaa.

Takaisin kouluaikoihin. Ala-asteella siis kiusaaminen oli lievää ja tahatonta. Sellaista mistä monikaan ei olisi ottanut nokkiinsa. Minä taas koin kolhuja, kun olen tälläinen yliherkkä. Yläasteella kiusaamisesta tuli koko ajan ilkeämpää. Alkuun sekin taisi olla sellaista tahatonta huulenheittoa, joka taas kolahti meikäläiseen turhan paljon. Pukeuduin eri tavalla, olin helppo silmätikku kelle tahansa. Silti en halunnut sulautua massaan. Jossain vaiheessa jopa rehtori oli sitä mieltä, että kiusaaminen oli oma vikani, että minä tahallisesti provosoin toisia kiusaamaan (tosin sama rehtori oli myös sitä mieltä, että minä olen saatananpalvoja jne, kuten puutyöopettajakin joka piti minulle seiskaluokalla melkein puolen tunnin puhuttelun saatananpalvonnan vaarallisuudesta yms). Puin haavoittuvuuteni loppujen lopuksi kovan kuoren alle, minusta tuli "kovis" (kuulostaapa se typerältä). Psykiatrini kanssa olen saanut ajoitettua sairauteni puhkeamisen ala-asteen loppupuolelle, mutta eihän sitä silloin huomattu. Yläasteella kaikki paheni aika radikaalisti, ensimmäinen (todennäköisesti ensimmäinen) hypomania puhkesi, aloin juoda ihan tolkuttomasti...en nyt tässä halua kertoa mitä kaikkea tein.. Kuitenkin, olin ihan holtiton ja äitini oli vaikeuksissa kanssani. Tämä siis joskus seiskaluokan loppupuolella. Siitä alkoi myös selkeä vuodenaikoihin sidonnainen mielialanvaihteluni (toki masennun toisinaan myös kesällä yms.).

Ysiluokalla kiusaaminen muuttui taas julmemmaksi, se oli sellaista hiljaista sulkemista ulkopuolelle. Ei todellakaan näkyvää. Koulussa ainakin näennäisesti yritettiin tehdä asialle jotain ja MINUT laitettiin tarkkisluokalle. Lintsasin ihan älyttömästi, kova ulkokuori oli aika rapistunut (en vaan jaksanu pitää sitä yllä). Äiti yritti taistella puolestani, että jaksaisin käydä koulun loppuun. Koulun opo oli sitä mieltä, että ei minusta tuu mitään. Jossain vaiheessa keväällä aloin saada paniikkikohtauksia ja pelkäsin kuollakseni kouluun menemistä. Romahdin ihan totaalisesti ja loppujen lopuksi en edes yrittänyt esitää äidille meneväni kouluun. Voin niin pahoin, että äiti antoi minun jäädä kotiin. Sen kevään ajalta muistikuvat on aika sumuiset. En kamalasti muista mitä kaikkea tein, mitä mietin..yhtään mitään. Sekoilin jossain vaiheessa aika pahasti ja opin kantapään kautta kovan läksyn, mutta siitäkin sitten selvisin.

En siis päässyt peruskoulusta ajallaan ja meni pitkään säätäessä eri koulujen kanssa. Loppujen lopuksi kouluasiat veivät minut isän tykö Nastolaan ja tenttimällä siellä kävin peruskoulun loppuun. Kysehän ei siis ole koskaan ollut siitä, että minulla olis jotain oppimisvaikeuksia tms. En vaan sopinut kouluun, en sitten millään ja loppujen lopuksi en uskaltanut mennäkään. Pelkäsin ihmisiä niin paljon. Onneksi opiskelu on ollut aina minulle helppoa joten tenttiminen oli lasten leikkiä.

Nyt alkaa väsyttää kamalasti tän aiheen käsittely joten lopettelen. Näiden asioiden ruotiminen on aika raskasta. Pelkään vielä nykyäänkin nuoria, jossain tilanteissa (en aina, huonoimpina hetkinä). Ja usein myös miehiä. Tiedän etten tule koskaan saamaan sellaista "normaalia" elämää, eikä se kokonaan tietenkään johdu kiusaamisesta. Suurin syyllinen on sairauteni (edelleen ärsyttää puhua sairaudesta), kiusaaminen on vaan jättänyt syviä arpia ja ihmispelkoa. Joskus olen itsevarmempi, enkä pelkää vieraita ihmisiä, joskus taas menee huonommin ja joudun pakokauhun valtaan vieraiden ihmisten keskellä. No, elämä on..

Koti

Koti on siellä missä sydän on, vai miten se meni? Olen kauan miettinyt koti-sanan merkitystä. Mitä se minulle merkitsee, mitä se yleensä merkitsee. Tällä hetkellä minun ja perheeni koti sijaitsee Asikkalassa, maalla. Pieni omakotitalo, vuokralla. Olen elämäni aikana asunut ihan hirmuisen monessa talossa, joista joku on tuntunut hieman enemmän kodilta, toinen hieman vähemmän. Minulla ei ole sitä onnea, että minulla olisi eräänlainen "kantakoti". Paikka jossa olisin syntynyt ja kasvanut ja jonne vieläkin menisin perheeni kanssa. Lapsuusperheeni muutti jatkuvasti (no siltä minusta ainakin tuntui) eikä minulla ole siteitä sitä kautta mihinkään. Jonkinlainen juurettomuuden tunne siitä on syntynyt ja välillä se on haikeaa. Oikeastaan ainoa paikka, mikä on koko elämäni ollut pysyvä, on meidän sukutila, mummola, nykyisin enoni asuinpaikka. Se paikka on minulle se KOTI, isolla K:lla. Vanhempieni eron jälkeen asuin mummoni tykönä pari vuotta ja mikään ei ole tuntunut raastavammalta, kuin se hetki, kun minun piti muuttaa takaisin äitini kanssa asumaan, pois maalta.

Hieman tästä sieluni kodista, kuten paikkaa usein ajattelen. Tila on siis kuulunut suvulleni hyvin kauan ja oli äitini vanhempien koti, äitini lapsuudenkoti. Savonmaalla, peltojen ja metsien keskellä. Lapsena vietin siellä paljon aikaa, joulut vietettiin aina mummolassa ja siksi kai se paikka on tuntunut enemmän kodilta kuin mikään muu. Silloin "meillä" oli vielä lehmiä ja siitä asti, kun kykenen muistamaan, olen ollut navetassa mummon apuna (no, enemmän tai vähemmän apuna). Kirkkaimmat ja rakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät mummolaan. Navettaan, heinälatoon, vanhaan aittaan, metsiin, peltoihin, kasvimaahan, taloon...Ja tietenkin rakkaisiin ihmisiin. Jokakesäiset heinätalkoot, soutujen aika, perunannostot..Noniin, aina kun ajattelen mummolaa (vieläkin kutsun paikkaa mummolaksi vaikka mummoni on jo vuosia sitten muuttanut sieltä pois) niin valtaa haikeus, ikävä..jopa rintaa raastava henkinen tuska. Parhaat vuoteni olivat ne pari vuotta, jotka sain asua mummoni kanssa (ja osittain myös ukkoni kanssa). Käydä pientä kyläkoulua, juosta metsissä ja pelloilla, olla navetassa ja enemmän oma itseni kuin koskaan.

Muistan lattian narinan, tuoksun, joka valtasi koko tuvan kun mummo leipoi piirakoita, ruisleipiä, pullaa tai kalakukkoja. Muistan kuinka aitan ovi narisi, kun sitä raotti kesäaamuna varovasti, kun piti tarkistaa onko aikuiset jo ylhäällä (mummo nyt ainakin oli, mummo oli aina). Muistan heinäpellon tuoksun, kun juoksin pitkin peltoa, hyppelin kuivamassa olleiden heinäkasojen ylitse kohti navettaa. Muistan kuinka pimeää oli talvella, kun istuin keskellä pihaa potkukelkan kyydissä katsomassa tähtiä, kun navetasta loisti vielä valo ja odotin mummoa (iltanavetalta oltiin menossa jo sisään päin). Muistan miltä tuntui saunoa ulkosaunassa, kun oli päivän ollut heinäpellolla ja ladossa, kuinka käsivarsia ja jalkoja kirveli löylyssä (ja kuinka äiti oli välttynyt suurimmilta heinänaarmuilta kun sillä oli kamalassa helteessäkin pitkähihainen flanellipaita). Muistan myös sen, kuinka kaikki pikkuhiljaa alkoi sortua. Tai minusta se tuntui sortumiselta. Ukko kuoli ja jonkin verran ennen kuin jouduin muuttamaan takaisin äitini tykö, lehmät myytiin, navetta tyhjeni.. Edellisessä postauksessa mainitsemani paras ystäväni, sekarotuinen narttukoira, lopetettiin. Sitä ennen jo muistaakseni enoni perheineen muutti mummolaan eikä kaikki enää ollut ihan samalla tavalla. Käyntini vähenivät ja tilalle tuli vain kaipuu.

Vielä nykyään, hyvin usein mietin, ovatko minun tavarani siellä vielä tallessa vai onko joku jo heittäny kaiken roskana pois. Mietin, miksen aikanaan huolellisemmin kerännyt kaikkia tavaroitani mukaani. Kaipaan sinne niin paljon, että välillä itkettää ja kurkkua kuristaa. Hassua ja hölmöä sinänsä, sillä enonihan vielä asuu tilalla, eikä kukaan vieras. Hyvin voisin mennä käymään. Ihan hyvin. Mutta en tiedä osaisinko enää olla kuten ennen. Uskaltaisinko. Eihän se paikka ole aikoihin enää ollu minun koti. Paitsi sydämessä.

Johan nyt..tässä kirjoittaessakin alkoi taas kurkkua kuristaa siihen malliin, että taitaa olla paras lopettaa ja yrittää ajatella jotain ihan muuta. En kestä tälläistä henkistä kipua. Fyysinen kipu on helpompi kestää.

Eläimellistä

Muutama päivä menny taas hieman alamäkeen. Mutta vain hieman. Perjantaina loppui lääkkeet, enkä ole saanu aikaiseksi hakea lisää. Oikeastaan tänään on ollut vasta ensimmäinen tahmea päivä. Oikein tervan-siirapin-melassin-tahmea. Viikonloppu tuntui menevän aivan liian äkkiä, mutta saaliiksi sain sentään ihanaa (ja kallista) kosmetiikkaa sekä flanellipyjaman (-60% alennuksesta) <3. Tänä aamuna pyjama päällä herätessä oli niin pehmeä ja lämmin ja pörröinen olo, etten olisi halunnu nousta sängystä lain tahi vaihtaa vaatteita.

No, se siitä. Meinaan nyt eksyä ihan aiheesta mikä on pyörinyt jo pitempään mielessä, mutten ole vielä saanut aikaiseksi siitä kirjoittaa. Nimittäin eläimet. Lähinnä kissat ja koirat. Meidän huushollissahan molempia lajeja asustaa, joten niitä on tullut funtsittua useaan otteeseen. Itse olen kasvanut eläinten keskellä (suurinpiirtein). Ensimmäinen lemmikki meillä oli kissa ja vuosien varrella niitä oli useitakin (kumma kyllä, en muista että yksikään kissa olisi ollut meillä vuosikausia, minne lie joutuneet *epäilyt heräävät*). Koiriakin meidän perheeseen on mahtunut muutamia, lähinnä sekarotuisia, sekä mummolan ajokoirat. Mummolassa oli myös kissoja, vanhimmaksi minun aikanani tais elää meiltä sinne viety kollikissa, sekä lehmiä, satunnaisesti kanoja ja..siinä ne tais olla. Täytynee myöhemmin kirjoittaa erillinen postaus mummolastani, en tähän nyt jaksa alkaa ruotimaan suhdettani siihen paikkaan ja miksi lasken sen lapsuudenkodikseni yhtä paljon kuin kotikotoni.

Noniinnoniin.. Ensimmäisenä kissat. Minä olen ihan kissaihminen. Totaalisesti. R-A-K-A-S-T-A-N kissoja. Kaiken kokoisia, kaiken näköisiä, kaiken ikäisiä...Jos talouteni olisi parempi ja tämän huushollin tilanne hieman eri, niin ottaisin kolmen nykyisen kehräävän perheenjäsenen lisäksi vielä pari kehräävää lisää. En osaa selittää mikä kissoissa minua niin kiehtoo ja miksi ne saavat niin suuria tunteita minussa aikaan. Vähän sama juttu kuin hevosten kanssa. Yksi parhaimmista unilääkkeistä (mitä olen käytännössä todennut) on viereen käpertynyt kehräävä kissa. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan koiraihmisiä, joten siinäkin asiassa puhun usein eri kieltä monien kanssa. Tähän liittyen jännä seikka, minkä olen huomannut: koiraihmiset saavat puhua kissoista pahaa eikä sitä yleensä kukaan katso vinoon. Manataan kissoja ja ylistetään koiria. Mutta...annas olla jos sanoo poikkipuolisen sanan koiriin liittyen, niin teloitusjoukkio on portillasi kera heinähankojen ja soihtujen, nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa.

Tästä (epä)luontevasti koiriin sitten. Kuten jo edellä mainitsin, olen kissaihminen. En silti vihaa koiria. Lähinnä tämä ero näkyy siinä, etten pidä kaikista koirista, niinkuin pidän kyllä kaikista kissoista (karvoihin katsomatta). Pidän koirista yleensä ja niitä siedän joista en pidä. Nyt tunnustuksia, joiden vuoksi joku voi tosissaan vetäistä h-m-p:t nenäänsä (syvälle, jopa aivoihin asti). Jos saisin nyt uudestaan päättää, niin en haluaisi meille koiraa. Tai nihkeästi suostutellen voisin ottaa pienemmän koiran. Ehkä. Puhuimme harkintavaiheessa mieheni kanssa eri kieltä, joten loppujen lopuksi päädyimme sitten sen koiran hankkimaan (tosiaan, minähän en aluksi halunnut meille koiraa). En nyt ala tässä ruotimaan asioita mitkä ovat menneet tavalla tai toisella pieleen, mutta lopputulos on se, että minä en pidä meidän koirasta. Kuulitte oikein koirafriikit, EN pidä meidän koirasta. Siedän sitä kyllä, mutta meillä ei vaan synkkaa. Ja tätä ei nyt taas pidä käsittää niin, että olisin joku koiravihaaja (miksi kissoista negatiiviseen sävyyn puhuvat eivät puolustele puheitaan?), ehei. Yksi elämäni parhaimmista ystävistäni oli koira. Rakastin sitä yli kaiken, enemmän kuin mitään tai ketään muuta (paitsi ehkä äitiäni). Jostain syystä en vaan pidä KAIKISTA koirista.

Noniin, tulipas siinä vuodatusta. No ehkä vielä vähän. Olen kyrpiintynyt jokapäiväiseen imurointiin. Meidän koirasta lähtee niin H*Lvetisti karvaa, että on oikeasti imuroitava J-O-K-A päivä. Välillä (kuten tänään) imuroin monta kertaa päivässä. Meillä on kotoperheessä ollut koiria ennenkin, eikä niistä ole moista karvanlähtöä havaittu, mutta selvisi sekin miksi tuosta meidän nykyisestä yksilöstä lähtee niin paljon sitä karvaa. Koska hän on leikattu uros. Ainakin ell oli sitä mieltä. Hormoonit. PRKL. Eikä sille siis mitään voi. Minun on vaan jatkettava imurointia. Kissoistakin lähtee karvaa. Toki. Kissan ja koiran karvat eroavat olennaisesti (imuroimisen kannalta..ja ärsyttävyyden kannalta). Koiran karvat imeytyvät tekstiileihin. Oikein kunnolla imeytyvät ja tappelevat imuria vastaan viimeiseen karvaan. Kissankarvat jäävät veikeästi tekstiilin pinnalle ja imuroidessa lähtevät nätisti imurimen syövereihin.

Nyt vielä pieni avautuminen, jossa annetaan sekä kissoille että koirille satikutia (sanallisesti). Perkema, että ärsyttää, kun ei ole yhtään mattoa koko saakutin huushollissa siellä missä elukat pääsee kulkemaan. Joka ikinen matto on joko kissan pissassa tai koiran pissassa tai sitten ei voi vaan lattialle laittaa. Räsymatot on ehdoton nou-nou siellä mihin tuo meidän hieman vajaaälyinen kissankutaleemme pääsee kulkemaan. Sillä on nimittäin joku ihmeellinen hinku pissata kaikkien räsymattojen päälle. Karvalankamattoa en viitsiny enää sisälle tuoda tuulettumisen jälkeen, sillä se imee noita perkeman koirankarvoja kilotolkulla (ai piru, pitäis se matto silti varmaan sisälle tuolta hakea) enkä tuolla meirän imurimella jaksa sitä hinkuttaa jatkuvasti. Tarttis ostaa joku muovimatto tai vastaava, mihin ei karvat tartu eikä se mene myttyyn niin, että pissakissamme siihen kävisi kusaisemassa. En vaan raatsis ostaa enää yhtään uutta mattoa kun niihin on tullu tuhlattua jo pieni omaisuus. Kaksi mattoa huutaa pesulaa ja loput varttuu kesän matonpesukelejä. Jospa en niitä enää lattialle laittais likaantumaan sitten pesun jälkeen..vois vaikka myyrä poies.

Minä ahdistun ilman mattoja. Tuntuu niin kylmältä ja kolkolta ja autiolta.

On tämä elukanomistajan elämä välillä niin perkelettä. Kumma kun sitä ei tunnu kukaan muu koskaan manaavan. Aina vaan kuulee lässynlää-puhetta niistä ihqdAA-lemmikeistä. KYLLÄ NIISTÄ PERKELE RIESAAKIN ON! Onneksi sentään myös paljon iloa ja onnea.

P.S. En myöskään pidä kaikista lapsista

Into piukeena

Olen niin innoissani! Ollut koko päivän. Aamulla marssin eläinlääkärin juttusille, kun viime viikolla kysäisin josko pääsisi työkokeiluun. Täksi aamuksi sovittiin siis tapaaminen ja menin sinne sillä mielellä, että naikkoset haluavat nähdä minut ja ehkä kysellä vielä lisää jotain ja katsovatte sitten asiaa. No, toinen lekureista oli kipeänä ja toinen sitten haastatteli minua, vastaili välillä puhelimeen ja jutteli taas lisää. Lähinnä keskittyi sitten kertomaan mitä tehtävää mulle tulee ymsyms, josta aloin sitten päättelemään, että tässä on ehkä paikka varmistettu. Näinhän se asian laita sitten oli ja paperitkin saatiin jo tänään kuntoon ja hurautin Lahteen viemään TE-toimistolle lomaketta jotta voivat tehdä siellä virallisen sopparin. Tosin aloitan vasta ensi viikolla, mutta sain jo aamulla hieman esimakua, kun tohtorinna pyysi minua jäämään parin rokotusasiakkaan ajaksi katsomaan ja opettelemaan jo jotain. Lähtiessäni olin niin innoissani että olis tehny mieli juosta autolle ja hyppiä ja riemuita jajajaja..

Näin olen siis astumassa lähemmäs klinikkahoitajan opintoja (toivottavasti saan paaaaljon pisteitä harjoittelusta). Suklaana pullan päälle postitäti oli vielä kantanut meikämaamolle laatikkoon pääsykoetta varten tilaamani kirjan, 'Koiran sairaudet'. Haku ja pääsykoe ovat vasta syksyllä, joten ajoissa ainakin olen. Pikaisesti selattuani kirjaa, siitä on varmasti iloa pitkäksi aikaa. Minulla on ihan järjetön himo oppia kaikenlaista uutta ja osata kaikki.

Nyt himottaisi saada kasa erivärisiä lankoja ja alkaa opettelemaan sitä neulomista (viimeksi tainnu sellaista harrastaa ala-asteella, huonoin tuloksin..) ja vaikka virkkaillakin jotain. Haaveilen paloista kasatusta viltistä ja ihanan isoista ja lämpimistä säärystimistä. Nyt on jotenkin sellanen fiilis, että pitäisi olla käsissä lankaa ja puikot tahi virkkuukoukku ennemmin kuin tietokone.

Kamala ajatustulva ja yhtäkkiä iski väsy. Haukotus tuli ihan puskista o.O

Tämän päivän plussat (tähän asti):
+työharjoittelupaikka
+vihreä tee
+tuoreet riisipiirakat
+sain kelan paperit täytettyä
+peikonpoikasella oli ollut hyvä päivä hoidossa

Vielä jotain

Pää pursuaa ajatuksia niin paljon, että pakko pistää vielä jotain. Kuvia. Tahtoisin opetella neulomaan. Ja virkkaamaan jotain muutakin kuin kaulahuiveja.

Mieli kaipaa erämaata, ikävöin..

..sinne missä mieli tyyntyi, kaikki selkeni eikä ajatussaaste vaivannut enää.

Kaipaan myös kesää, mutta sieltä se hiipii

Vielä pari plussaa tälle päivälle:
+peikonpoikasen iltasatu (Taru Sormusten Herrasta, pieni pätkä taas eteenpäin)
+Supernaturalia koneelta (ainakin kaksi jaksoa)

Tää on niin tätä...

Maanis-depressiivisessä maailmassa blogin päivittäminen on toisinaan aika haasteellista. Syksy ja alku"talvi" tarjosivat minulle taas sitä samaa vanhaa, jokavuotista pohjamudissa tarpomista. En meinannut saada kiinni oikein mistään ja paskaa tuntui satavan niskaan jatkuvalla syötöllä. Edellisvuotista jouluinnostusta ei tullut, todennäköisesti lumettomuuden ja ankeuden vuoksi. Jouluksi matkattiin perheen kera äitimuorin tykö pohjoiseen Keski-Suomeen, siellä sentään oli vähän lunta, mutta joulumieli oli silti hieman hukkateillä. En nyt jaksa joulusta sen enempää jaaritella, mieli oli kevyt yhden päivän (jouluaaton) ja kaikki oli niinkuin piti. Tyttären ilo oli tämän maamonkin ilo. Ahdistus iski heti kun piti joulupäivänä lähteä takasin kotiin päin. En olisi halunnut lähteä , en sitten millään. Matkalla kauan mielessä kytenyt ajatus takaisin keskiseen Suomeen muuttamisesta vahvistui. Se on nyt päätetty, minä haluan lähemmäs muoria, takaisin kotikonnuille. Ainakin joskus.

No juu, joulun jälkeen tuli tarvottua siellä suossa vielä jonkin aikaa, väsymys oli ihan järkyttävän kaikennielevää. Nukuin parhaimmillaan 16 tuntia vuorokaudessa enkä saanut mitään aikaan. Jossain vaiheessa tuossa taannoin jätin pyörrytystä aiheuttavan masennuslääkkeen pois ja samoihin aikoihin liikaa väsyttävän nukahtamislääkkeen. Nyt mennään pelkällä tasoittavalla ja se tuntuu sopivalta. Olen saanut uutta puhtia, intoa ja inspiraatiota. Vaikka joka päivä mielen valtaakin synkkyys, niin se ei silti ole kokopäiväistä eikä lamaannuttavaa. Koukutuin useaan blogiin ja niistä sain valtavasti inspiraatiota ja koin myös eräänlaisen valaistumisen. Tajusin mitä haluan, mitä minulla ei ole ja mitä olen itsestäni unohtanut.

Suurien tunteiden vallassa vellon melkein joka päivä. Tänäkin aamuna tuli itku, kun olin juuri saattanut peikonpoikasen päiväkotiin ja autoa kurvaamassa pois parkkipaikalta..näin nuorehkon pitkätukkaisen isän viemässä kahta lastaan päiväkotiin. Jostain syystä olen ollu tippa linssissä joka kerta kun näen isiä lastensa kanssa. Törmään siihen joka päivä. Tunnen itseni tietyllä tavalla yksinäiseksi täällä etelässä, kaukana muorista ja oikeastaan kaikista sukulaisista. Onneksi minulla on sentään rakas mieheni ja pienet asiat hänen kanssaan tuovat valoa jokaiseen päivään (vaikka riitoja ja pahoja sanoja välillä lenteleekin ilmassa)

Tämä haikeus ja suru on seurassani joka päivä. Silti meikäläisen elämässä on myös uutta intoa, kun suunnitelmat selkiytyivät ykskaks ja tein päätöksen. Jään nyt vielä toistaiseksi tänne, enkä ihan heti pakkaa kimpsuja ja muuta sinne missä sydän on. Yritän päästä syksyllä opiskelemaan vähän lisää (vuodeksi) ja sitä ennen työharjoittelemaan ja saamaan kokemusta, sekä opiskelua varten että kokemuksenjanosta. Tiedän mitä haluan tehdä, selkeästi. Eläimet ovat tämän maamon intohimo eikä se asia taida muuttua miksikään. Ei minusta ole lähihoitajaksi tai vastaavaa, vaihdan siis hevoset pienempiin elukoihin. Kun en kerta voi tehdä oman alan hommia (tallitöitä) niin yritän päästä opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa (klinikkahoitaja). Luulen, että kyseiseen opintorupeamaan on hankala päästä, mutta aion nyt tehdä paljon töitä sen eteen, että mahdollisuudet olisi mahdollisimman hyvät. Kaiken haikeuden ja surumielisyyden rinnalla tämä asia on siis tällä hetkellä se mikä minua ajaa eteenpäin. Toivottavasti tämä palo ei tästä sammu missään vaiheessa eikä masennus syökse taas syviin syövereihin.

Tämän päivän plussat:
+pakkanen oli laskenut, tuntui melkein lämpimältä
+vihreä tee on edelleen niiiiiiiin hyvää
+ostin ison liuskan postimerkkejä (siitä tuli jostain syystä hyvä mieli)
+peikonpoikanen oli tehnyt hoidossa hienon pupun
+keittiön pöydällä oleva maatuskaliina jaksaa ilahduttaa kolmatta päivää
+kissat ovat käyneet vuorotellen vieressä silitettävänä/kehräämässä/puskemassa/sylissä
+sain siivottua eteisen
+tein taas kunnon ruokaa, kaalipataa ja makaronisalaattia
+söin suklaata