Ulospääsyn?
Ehkä vain lepoa, sen verran että saisi ladattua loppuun kulutettuja voimia. Sekä henkisiä että fyysisiä. Pelottavinta on se, kun silmät aukaistaan. Kun ei kykene enää sulkemaan silmiään kaikelta ikävältä ja kurjalta, teeskentelemään (onnellista) elämää. Näissä syvissä synkissä vesissä on raskas kellua ja vielä raskaampi yrittää pysyä pinnalla. Harmaata, raskasta, tahmeaa suorastaan. Tekisi mieli vain nukkua pari päivää. Olla hiljaisuudessa jos niin tahtoo. Puhumatta mitään, ääneen ainakaan. Omien ajatusten keskellä.
Ajatella..ajatukset..olen kuullut lukuisia kertoja elämäni aikana, että minä ajattelen liikaa. Aivan liikaa. Ja se on tuntunut aina rassaavan ihmisiä ympärilläni. Niin moni on saanut minuun taottua ajatuksen, että minussa on vikaa. No onhan minussa, tietenkin, kukaan ei ole valmis, ei täydellinen. Mutta se, että ajattelen paljon, onko se vika? Olen luullut että se on vika, iso sellainen, vaan en usko enää niin. Se on osa minua, hyvin olennainen osa. En olisi minä jos en ajattelisi niin paljon. Jos joku ei pysy mukana, niin ei voi mitään. Mieleni ei vain kertakaikkiaan hiljene koskaan.
Olen ollut hiljainen lapsesta saakka. Mielessä kuohuu, mutta harvoin ja harvoille ihmisille jaan ajatuksiani. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä sulkeutuneemmaksi ajatuksieni kanssa olen käynyt. Ehkä juuri siksi, kun olen tarpeeksi monta kertaa saanut kuulla ajattelevani liikaa jakaessani mietteitäni. Olen kyllästynyt kuulemaan, että olen liian sitä, liian tätä ja liian vähän jotain muuta.. Epäkelpo, kerrassaan. Valuvikainen, sopimaton, persona non grata.
Käperryn itseeni, suojaan kilpeni taakse, piiloon maailmaa johon olen sopimaton. Ihan väärästä muotista. Välillä jaksan taistella vastaan, huutaa, että minullakin on oikeus paikkaan tässä todellisuudessa, kunnes tulee hetki..taistelu tuntuu turhalta ja väsyttää liikaa...
Ehkä huomenna on parempi päivä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti