Kun elämä takkuaa..

Tänään on ollut päivä, kun kaikki on mennyt enemmän ja vähemmän mönkään. Jännä juttu, etten silti ole jaksanut masentua siitä enkä vajonnut epätoivoon totaalisesti. Lähinnä alkoi naurattaa, kuinka voikaan kaikki mennä vikaan samana päivänä. Joskus on vaan sellasia päiviä, kun kaikki takkuaa, ajatuksetkin.

Vihaan epäonnistumista. Suorastaan kammoan. Se saa minut aika usein menemään jääräpäisesti läpi harmaan kivenkin, vaikka jossain alitajunnassa tietäisin, että nyt olisi oikea hetki antaa periksi. Minulla on helvetin kovaääninen sisäinen opastaja, nk. intuitio. Aina en vaan halua kuunnella sitä, juurikin esimerkiksi epäonnistumisen pelossa tai mukavuudenhalussani. Uskomattoman paljon mieli tahtoo pehmentää ja valehdella, varsinkin niinä hetkinä kun totuus tekisi kipeämpää kuin helvetin liekit.

Paljon sitä alkaa myös uskoa toisten puheita, kun tarpeeksi kauan kuuntelee. Uskoa, että joku asia minussa olisi väärin tai vika, vaikka se on kiinteä ja tärkeä osa minua. En minä tälläistä elämää halunnut, en tälläistä mieltä, tälläistä minua. Mutta nämä kortit olen tähän peliin saanut ja näillä mennään. Seison silti kaiken jälkeen omilla jaloillani, tuulessa ja tuiskussakin. Taivun mutten taitu. Jotenkin helpottanut, kun olen osannut päästää irti siitä ajatuksesta, millaista elämän pitäisi olla jotta se olisi hyvää ja kelvollista. Toki minusta olisi mukavaa, jos voisin elää sellaista "normaalia" elämää, mutta minä en kertakaikkiaan sovi oikein mihinkään muottiin. Siksipä minun on pitänyt, ja pitää jatkossakin, tehdä elämästäni oman näköistä.

Olen itseni pahin vihollinen...

Ennen diagnoosiani (ja oikeastaan pitkään sen jälkeenkin) olen ryntäillyt sinne tänne aivan päättömästi, sotkenut elämääni ja tehnyt vääriä valintoja paljolti sen vuoksi, millainen hetki elämässäni on juuri sillä hetkellä ollut. Vasta nyt olen löytänyt tasapainoa elämääni, eikä vaakakuppi ole päässyt kallistumaan liikaa kumpaankaan suuntaan. Olen alkanut osata hallita mieltäni, sen verran kuin on tarpeen. Jos voisin, korjaisin monta asiaa elämässäni, mutta yritän hyväksyä sen, että mennyttä ei voi muuttaa eikä kannata oikeastaan katuakaan. Olen monelle velkaa ja moni on velkaa minulle. Niitä velkoja ei saa koskaan maksettua, mutta en halua jäädä niihin rypemään. Monelta olen pyytänyt anteeksi, antanut anteeksi, jopa niille joilta en koskaan tule anteeksipyyntöä kuulemaan. En halua kaikkea painolastia kantaa mukanani tällä kivikkoisella polulla (jota elämäksikin kutsutaan). Paljon on vielä jäljellä ja joskus tuntuu kuin luhistuisin taakkani alle, mutta silti vaan tarvon aina eteenpäin. En tiedä mistä minulle on siunaantunut tällaiset henkiset voimavarat, enkä aina jaksa uskoa että kestän. Kuitenkin, tässä ollaan, piikkinä muiden lihassa, aina vaan.

Minun pitää mennä kauas, ennen kuin pystyn antamaan anteeksi. Mitä suurempi asia, mitä suurempi vääryys, sitä kauemmas minun on mentävä, ennen kuin anteeksianto on mahdollinen, ennen kuin olen sen verran korjaantunut että pystyn siihen. Jokainen on täällä loppuviimein yksin. Yksin on taakkansa kannettava, yksin on itsensä korjattava, yksin vastuunsa kannettava. Toki arvostan ja olen kiitollinen ihmisistä ympärilläni, niistä jotka ovat luonani silloin kun hetki on synkin (ja tietenkin minä haluan myös olla tukena ja tarpeen), mutta en sysää taakkaani kenenkään toisen niskoille. Seison omilla jaloillani..