What would you do with a broken heart?

Pistänpä tällä kertaa heti alkuun erään biisin..

"Only the broken hearts make you beautiful

And one has got to be mine

Only a broken heart, turned cynical

Love lost, typical rhyme.."

Mitä tehdä särkyneelle sydämelle? Niille palasille, mitkä ovat jäljellä kaiken jälkeen. Kerätä kasaan, kursia kokoon ja lukita syvälle piiloon, heittää avain menemään. Suojata itseään, sydäntään, kivuilta ja särkymiseltä. Jos vain voisi tunteitaan hallita, kahlita. Ehkä sen voi oppia? En halua enää koskaan kokea mitään mitä olen kokenut, mitään mitä olen joutunut kestämään. Nyt haluan vain parantua. 

Yksin on helpompi juosta karkuun. Helpompi sulkea sisälleen se, mitä tarvitsee. Haluan pitää kiinni onnellisuudestani, siitä, että olisin jokaisena päivänä edes hetken onnellinen jostain. Vaikka vain pienestä asiasta. Siinä missä eilen aurinko paistoi sisälleni asti ja jaksoin melkein koko päivän olla hyvällä tuulella ja iloinen, tänään olen väsynyt ja harmaa. Ulkona paistaa aurinko jälleen, mutta tänään ei sieluuni asti. Olen niin väsynyt, tekisi mieli kääriytyä kyynelmattoihin ja unohtua elämältä. 

"Joka päivä revin itseni rikki ja

rakennan muuria sieluni kappaleista

Mustuneista"

Miksi elämä on niin raskas? Äiti sanoi joskus vuosia sitten, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Joskus on todella vaikea uskoa siihen, mutta kuitenkin, tässä olen edelleen. Silti..miksi toiset pääsevät helpommalla kuin toiset? Miksi juuri minulle on annettu ne vaikeat kortit tähän elämään? Ei hetkeäkään helpota. Suurimman osan elämääni olen kulkenut raskas taakka harteilla. Toisinaan kulkuni päivästä toiseen on kuin kahlaisi paksussa mudassa. Näinkö tämä jatkuu aina vaan?

Välillä tulee hetkiä, kun haluaisin vain nojata toiseen ihmiseen, antaa silittää pahan pois. Sitten muistan kaiken kivun ja tuskalliset hetket ja pyyhin sen pois. Pakotan sen pois. Sen tunteen, että haluaisin vielä olla jollekin erityinen. Sillä niin se vain on, että jokainen on loppujen lopuksi yksin. Onhan toki aina ystäviä, sukua, lapsia, minullakin. Mutta loppuviimein sitä on vain Yksin. Ja oikeastaan, kun olen asiaa miettinyt, se on ehkä turvallisintakin niin. 

Tietysti olen vielä vereslihalla henkisesti, kaiken jälkeen. Paranemassa vasta ja kaikki enemmän tai vähemmän levällään. Mutta en ole enää tunne-elämältäni epävakaa, niinkuin voisi sanoa, kuten olin joskus vuosia sitten. Äh..jätän asian nyt tähän, tältä erää ainakin. Haluan nyt vain olla rauhassa..