Sinisiä ajatuksia

Olen kohdannut tänään surun, kaikessa kauneudessaan ja kipeässä olemuksessaan. Se saapui sieluuni pienen kissanpoikasen mukana, jonka elämä alkoi hyvin rajusti ja saattaa päättyä liian pian. Iltapäivä töissä oli henkisesti hyvin raskas ja kun lähdin ajamaan kotiin, itku tuli, vavahdutteli koko kroppaani päästä varpaisiin. Olen herkkä, ehkä liikaakin. Suru, kyyneleet, tuntuvat usein fyysisenäkin kipuna rinnassa ja on niin kipeä olla, ettei meinaa kestää.

Olen aina ollut, tai ainakin niin kauan kuin muistan, hyvin surumielinen, lapsenakin. Vakava, viihdyin yksin, omassa maailmassani, omissa aatoksissa. Kun isoisäni kuoli, en muista itkeneeni hautajaisissa. Olin vähän vaille yhdeksänvuotias ja silloin jo hyvin tarkka omista tunteistani. Pakenin pimeään aittaan itkemään, monta kertaa. Varmistin aina, ettei kukaan näe, että saan olla kipuni kanssa yksin. Sama on jatkunut kaikki vuodet, enkä vieläkään halua itkeä, hajota, toisen ihmisen nähden. Suru ja kyyneleet ovat minun yksityisasiani ja oikeastaan jopa häpeän sitä, jos joku näkee minun itkevän. Vaikeita ovat ne hetket, kun tarkaan vaalittu suojamuurini sortuu väärällä hetkellä. Silloin tekee mieli juosta helvetin lujaa karkuun jonnekin mistä kukaan ei löydä.

Metsä on ollut minulle aina turvapaikka. Jo alle kouluikäisenä juoksin metsään, itkemään, nauramaan..ihan mitä vaan. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmälle valitettavasti on jääneet metsäkävelyt. Viime keväänä, kun elämäni oli raskaimmillaan, löysin hetkellisesti voimaa metsän keskellä. Kun hengitin metsän tuoksua, keväistä ja raikasta, tunsin pitkästä aikaa iloa edes jostain. Metsä on samettinen, rauhoittava, pehmeä ja äidillinen. Kuin rakastava syli lapselleen.

Olen saanut kuulla usein elämäni varrella, että olen tosikko, ilonpilaaja, liian vakava jne. Ja yhtä monta kertaa olen alkanut uskoa siihen, todennut, etten yksinkertaisesti ole hauska enkä hyvää seuraa. Toisinaan tekee mieli huutaa, että kyllä minäkin osaan hauskaa pitää, mutta sitten epäilen omia sanojani ja olen vaan hiljaa. Yksin saan olla juuri sellainen kuin olen, kenenkään arvostelematta, moittimatta. Kun katson peiliin, en aina näe kovinkaan positiivisia asioita. Kun ajattelen itseäni toisten silmin, mietin, kuinka ne muutamat ihmiset jaksavat edelleen olla ystäviä minulle, jakaa kanssani elämänpolkuaan.

Olen sisältä arpinen ja haavainen, en tiedä onko minussa mitään kaunista jäljellä (tai onko koskaan ollutkaan?). Tuntuu, kuin joutuisin opettelemaan kaiken alusta, elämisen, unelmoinnin..kertakaikkiaan kaiken. Mietin tuossa päivänä eräänä, että olenkohan oikeastaan koskaan ollut ehjä. Ihan kunnolla ehjä. Ja voiko minusta tulla koskaan ehjää. Tulin siihen tulokseen, että realistisesti ajateltuna en varmaan koskaan tule täysin ehjäksi, haavat arpeutuu, mutta arpikudos jää muistuttamaan kivusta. Olen kovin rikkinäinen, mutta itselleni ihan kelpaava.