Hiljaisuus

Eilisen Helsingin reissun ja keikkaillan jälkeen tämä päivä on ollut tarpeen pyhittää hiljaisuudelle. En ole koko päivänä edes musiikkia kuunnellut. Hiljaisuus poikii ajatuksia, sitä pistää itsensä selkä seinää vasten, pelottaakin välillä. Tunnen olevani erossa muusta maailmasta. Tuolla jossain, joka puolella ympärillä, ihmiset elää, juttelee, metelöi..kaikkea mahdollista. Ja minä olen tässä, kääntyneenä itseeni, hiljaisuuden keskellä kuin toisessa ulottuvuudessa.

Tuossa jokin aika sitten koin kummallisen tunteen, kuin jokin olisi mennyt lävitseni, viiltänyt sieluani kuin terävä veitsi. Hätkähdin, tunne ei ollut mikään miellyttävä. Se meni kuitenkin yhtä nopeasti ohi, kuin tuulen henkäys. Olen viime aikoin ollut jotenkin henkisesti hereillä (enpä nyt paremminkaan osaa selittää). Kaikki aistit terävinä. Ja samaan aikaan tuntunut siltä, kuin olisin erillään todellisuudesta. Eilen kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, kun reissailin yksin. Tarkkailin maailmaa kuin vierailijana, olentona toisesta maailmasta. Todella monta kertaa päivän aikana, minulla oli tunne, kuin joku olisi kanssani, läsnä jokaisessa hetkessä. Illalla tavastialla hätkähdin, kun luulin näkeväni jonkun.. Noniin.. Bändit olivat huippuja ja minulla oli hauskaa omassa seurassani, vaikka välillä tulikin sellainen fiilis, että olisipa joku kenen kanssa pitää kivaa.

Erillisyyden tunnettani korosti eräs tapaaminen eilen. Kun saavuin Helsinkiin, odottelin ystävää rautatieasemalla palellen. Ykskaks kohdalleni pysähtyi tyyppi, joka aloitti keskustelun sanomalla (englanniksi), että anteeksi, oli pakko pysähtyä, kun katsoin silmiäsi. Kertoili siinä sitten tovin jos toisenkin, ettei ole koskaan nähnyt tällaisia silmiä ja että minussa on varmasti jotain hyvin erikoislaatuista ja että ihan kuin näkisi sieluuni asti jne. Siinä sitten silmät ymmyrkäisinä katselin tyyppiä ja pohdin, että mitä hittoa. Ihan tavalliset silmät minulla on niinkuin muillakin. Tyyppi häipyi siitä sitten ja jäin miettimään, että mitä helvettiä juuri tapahtui ja tapahtuiko sitä oikeasti vai olenko unessa.

Tahtoisin oppia lentämään, niin etten siipirikkona jäisi aina rannalle parantelemaan haavojani. Pelkään antaa itsestäni enää mitään, pelkään heittäytyä. Olen aina mennyt vahvasti tunteiden mukana ja heittäytynyt tuntemattomaan ottaen riskejä. Ihmissuhteisiin ja muutenkin. Kerta toisensa jälkeen olen päätynyt keräilemään itseni palasia, nuolemaan haavoja, peittelemään arpia. Nyt huomaan, että pelkään ajatusta tehdä niin enää. Jotenkin tuntuu turvallisemmalta vain piiloutua maailmalta, pukea ylle haarniska ja peittää muistijäljet, kaikki. Paeta, piiloutua, olla yksin. Huutaa, että antakaa mun olla.

Ehkä se olisi turvallisinta. Kuka nyt jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen, että näkisi sen taakse, näkisi minut. Ja kuinka joku voisi vielä sen jälkeen nähdä minussa jotain hyvää, arvokasta. Enhän minä itsekään näe. En tiedä mihin itsetuntoni ja itseluottamukseni katosi. Sen verran sentään arvostan itseäni, etten siedä enää paskaa kohtelua mistään taholta. Ei minun tarvitse. Ja itsesääliin en sorru enää koskaan. Olen mitä olen ja that's it. minun on vaan elettävä sen kanssa. Itseni kanssa.

Olen ristiriitainen ihminen. Pidän monista ihmisistä ja arvostan sosiaalista kanssakäymistä, mutta samalla myös pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä. Olen huomannut, että minusta on tullut koko ajan vaan epäluuloisempi, mitä ihmisiin tulee. Alan lähes aina miettimään ihmisten motiiveja tehdä jotain asioita. Siinä mielessä tykkään olla eläinten kanssa, ne kun eivät osaa huijata ja valehdella. Eläimet ovat teoissaan ja eleissään suoria ja rehellisiä.

Olen täynnä ristiriitoja ja omituisuuksia. Ja vikoja, virheitä, riitasointuja ja niin edelleen. Moni kuvittelee minusta sitä sun tätä, kuitenkaan vaivautumatta tutustumaan lähemmin. Tosin osaksi omakin vika, en kovin helposti avaa itseäni, näytä sitä mitä olen. Riisu itseäni alasti kaikesta turhasta, pinnasta. Koska pelkään, koska olen varovainen, koska en halua että minuun sattuu enää.