Vastavirtaan

Olen kulkenut elämässäni lähes alusta asti vastavirtaan. Tehnyt asiat päinvastoin, oppinut kaiken kantapään kautta. Lapsuudessa jo, muistan kuinka koin olevani aina kovin erilainen kuin muut. Jotenkin ulkona siitä todellisuudesta,mitä kaikki muut elivät. Viallinenkin kenties. En ole koskaan mennyt helpointa reittiä, vaan tasan juuri siitä, mistä olen itse halunnut. Oli se sitten vaikea tie tai ei. Olin tosin pitkään kiltti, yläasteelle asti, kunnes päätin etten enää tahdo tehdä niin kuin käsketään, vaan niin kuin itse näen oikeaksi. Kapinahenki syttyi, mikä lienee tosin teinille kuin teinille olevan ihan normaalia. Minä vedin sen vaan sen verran yli, että jouduin siitäkin kiusatuksi. En halunnut olla kuin muut, pukeutua kuin muut, ajatella kuin muut. Joka kerta kun sitä yritin, huomasin sen aiheuttavan sisäistä ahdistusta. Lähdin kulkemaan suosiolla omaa polkuani.

Vuodet on vierineet ja polkuni on ollut helvetin vaivalloinen ja takkuinen. Joka asian olen kantapään kautta opetellut edelleen ja kasvanut henkisesti paljon enemmän kuin monet muut (en tosin halua nostaa itseäni mitenkään jalustalle, se ei ole tarkoitus). Lähdin suht varhain pois äitini helmoista (16-vuotiaana) ja jouduin tuuliajolle oikein huolella. Kaikista karikoista huolimatta, seison edelleen omilla jaloillani ja olen vahvempi kuin koskaan. Olen aina halunnut kokeilla, mihin asti siipeni kantavat, kuinka tämä matka voi olla hieno kokemus kaikin puolin. Olen mokaillut, tehnyt ihan paskojakin asioita, mutta en kadu mitään, sillä ilman kaikkea sitä en olisi tässä nyt tällaisena. Matka ja vapaus on olleet minulle aina tärkeämpiä kuin mikään tavoite, mikään päämäärä.

Haluan kiittää äitiäni siitä, että olen saanut häneltä vapauden elää elämääni juuri niin kuin olen halunnut. Olen saanut mokailla ja korjata virheeni. Olen saanut sekoilla ja nousta jälleen. Olla juuri tällainen. Oma itseni, ilman rajoituksia, ilman odotuksia. Äiti on ollut elämäni suurin kannustaja, se, joka on uskonut minuun silloinkin, kun kaikki muut ovat olleet sitä mieltä ettei minusta koskaan tule mitään. Ja antanut vapauden olla Minä.

Olen elänyt aina täysillä. Rajoittamatta mitään. Tai no..en aina..elämäni kaksi vakavaa parisuhdetta ovat rajoittaneet elämistäni, hyvinkin paljon. Eniten siitä saan tosin syyttää itseäni. Halua yrittää elää "normaalia" elämää. Se teki minut usein ahdistuneeksi, tiedostamatta. No, en ala ruotimaan parisuhdeasioita tässä enempää. Ne ovat yksityisiä.
Mutta se täysillä eläminen, tunteella eläminen. Mennä mihin sydän vie, suuremmin ajattelematta. Iän myötä on tullut toki viisaus (?) ajatella isot asiat sekä järjellä että tunteella, harkiten pitkään ja hartaasti. Mutta silti se tunne on se, mikä suuresti ohjaa minua edelleen. En voi kutsua itseäni kovinkaan rationaaliseksi ihmiseksi.

Tuntuu, kuin jatkaisin nyt polkua eteenpäin, jolta eksyin vuosia sitten..

Nykyään tiedostan heikkouteni, vahvuuteni ja vaikean mieleni paremmin kuin koskaan ennen. Osaan jo tunnistaa ne hetket, kun mieli menee liikaa johonkin suuntaan ja tasapainottaa sitten sitä tilannetta kovalla ajatustyöllä. En syytä siitä ketään, jos minua ei kukaan enää koskaan jaksa. En minäkään jaksa enää yrittää miellyttää ketään, olla jotain muuta kuin olen, vain siksi että minusta pidettäisiin. Kunhan riitän itselleni ja olen itselleni hyvä, se riittää. Minulla on tämä elämänmittainen matka, minulla on vapaus. En tahdo että minua kahlitaan, hallitaan, määrätään. Jos jaksaa vierelläni juosta, se on hyvä, mutta en odota mitään. En enää koskaan mitään.

Haluan elämältäni sitä, että jokainen päivä on elämisen arvoinen. Että jokaisessa päivässä on edes yksi asia, minkä vuoksi olla onnellinen ja kiitollinen. Ettei tarvitse kuolinvuoteella katua elämättä jäänyttä elämää, huomaamatta jääneitä asioita, iloa ja onnea, kiitollisuutta.

Tähän inspiroivin lyriikoin varustettu biisi, kiitos tästä päivästä.