Onnellisuudesta

Heti herättyäni mieleni alkoi työstää ajatuksia onnellisuudesta. Mistä se tulee, miltä se tuntuu ja niin edelleen. Vaikka minusta voisi saada sellaisen kuvan, että olen onneton ja negatiivinen ihminen, niin en kuitenkaan ole. Oikeasti olen hyvin onnellinen, joka päivä. Minulla on elämässäni paljon asioita joiden vuoksi olla onnellinen, kiitollinen. Ja muistan sen kyllä, jokaisena päivänä, edes pienen hetken. Jopa niinäkin päivinä, kun minut valtaa suunnaton suru, tuska tai katkeruus. Ajattelen tietoisesti jokaisena päivänä hyviä asioita, niitä juttuja, joista olen kiitollinen, jota minulla on.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut lyhyt eikä helppo. Viimeinen vuosi varsinkin on ollut lyijyä raskaampi taivaltaa, tehnyt kipeämpää kuin ihoa nuolevat liekit tai tylsinkään terä vatsaontelossa. Kaikesta huolimatta olen nyt tässä, onnellisempana kuin vuosikausiin ja tietoisempana omasta mielestäni, sen hurjan suuresta vaikutuksesta jokapäiväiseen elämään. Viime kesänä tein tietoisen päätöksen asennemuutoksesta, siitä että minun on kertakaikkiaan vaan ajateltava itseni parempaan henkiseen kuntoon. Takkuisen taipaleen jälkeen se hyvien asioiden ajattelu päivittäin on jo aika rutiininomaista, tapahtuu ilman suurempia ponnisteluja. Vaikka se olisi vain yksi viisiminuuttinen päivän aikana, kun koen onnellisuutta, sekin on hyvä. Ja sellaisina hetkinä, kun olen todella alamaissa, mietin vain että huominen on varmasti parempi ja jaksan sillä ajatuksella läpi melankolian ja katkerien ajatusten.

Tietyllä tavalla onnellisuuden tunne on minulle helppoa. Niin helppoa, että en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun en ole aiemmin sitä oivaltanut. Jaa miksi helppoa? Koska nautin suunnattomasti pienistäkin asioista. Esimerkiksi siitä, kun aurinko paistaa johonkin kohtaan ja saa sen näyttämään erityisen kauniilta. Siitä, että ilmassa on kevään tuoksua. Siitä, että talvella on mukava polttaa kynttilöitä. Siitä, että kissa kiipeää syliin hyrisemään. Siitä, että keväällä on kaunista, luonto täynnä elämää. Siitä, että voin katsella valokuvia ja palata mielessäni sellaiseen onnellisuuden tilaan, mikä siinä hetkessä oli kun kuva on otettu. Siitä, että suru ja haikeus, kyyneleetkin, ovat kauniita ja puhdistavia asioita. Ja niin edelleen..

Olen oppinut elämään enemmän hetkessä, olemaan todella läsnä hetkessä. Paljon on vielä opeteltavaa ja kivikkoista tietä siihen, että tuntisin itseni kunnolla tasapainoiseksi, mutta ei se mitään. Matka on kaunis ja tärkeä. Yksi tärkeimmistä opituista asioista on ollut varmaan se, että olen oikeasti sisäistänyt sen, kuinka onnellisuuteni on vain omissa käsissäni. Toki olen sen pitkään tiennyt ettei oma onnellisuus ole toisen/toisten vastuulla, mutta nyt olen kunnolla sisäistänyt asian. Vain minä voin yksin vastata omasta onnellisuudestani.

Onnellisuuteni ei tosin taida näkyä ulospäin juuri koskaan. Olen aika hiljainen ja vakaa, tarkka itsestäni, tunteistani. Ja olen surumielinen tyttö, vakavakin, kaipuu silmäkulmissa. Hymyni on useammin piilossa maailmalta, kuin esillä. Näistä ulkoisista jutuista voi saada helposti sellaisen kuvan, että olisin negatiivinen ja onneton. Vaan kun en ole. En jaksaisi enää kuunnella arvostelua itsestäni, persoonastani. "Olisit iloisempi", "Mitä sä taas mökötät", "Mikä sua vaivaa", "Miksi olet niin vakava"..miksi, miksi, miksi..Olisit enemmän sitä ja tätä, olisit vähemmän tuota.. Todella väsyttävää, kertakaikkiaan. Miksen kelpaa tällaisena?

Rakastan kauniita asioita. Kesäsadetta pitkin selkää, ukonilmaa, hiirenkorvia puissa, kissoja, kynttilän liekkiä, tuntureita, merta...Sitä, kun joku koskettaa kevyesti kuin tuulen henkäys, silittää rauhoittavasi päätä, kuiskaa korvaan.. Ja niin edelleen. Rakastan elämää.

Vielä loppuun yksi biisi, joka saa aikaiseksi kylmiä väreitä, hyvällä tavalla. Kun kuuntelen tätä kuulokkeet päässä, voin melkein tuntea kuinka joku kuiskailee korvaan ja piirtää selkääni sormenpäillä.