Puolikas ihminen

Olen melkein vuoden kulkenut sellaista polkua, johon en välttämättä olisi halunnut astua. Toisaalta se on myös ollut tarpeellinen matka, kivuista huolimatta. Jouduin kohtaamaan sellaista, mitä en olisi uskonut kohtaavani ("eihän minulle voi käydä koskaan näin"). Jouduin myös kohtaamaan itseni, syvimmän minuuteni, hukkumaan syövereihin ja nousemaan sieltä uudelleen. Viime heinäkuussa oli yksi viikonloppu sellainen käännekohta, jonka jälkeen alkoi hidas toipuminen, eheytyminen. Sitä ennen tarvoin niin syvissä vesissä, etten ole koskaan tarponut ja sen jälkeen kohtasin itseni uudelleen, paremmin kuin olen koskaan kohdannut. Olen edelleen vain puolikas ihminen, täynnä haavoja, rikkinäinen, paloja uupuu, enkä tiedä löydänkö kaikkia koskaan. Silti olen rehellisemmin minä, kuin ikinä aiemmin.

On päiviä, kun tunnen itseni voimattomaksi, räsynukeksi. Suorastaan epätoivoiseksikin. Silti yritän kaivaa niinäkin päivinä edes yhden hyvän asian, jonka voimalla jaksan seuraavaan päivään. Vaikka se on raskasta, en silti halua turvautua lääkkeisiin. Tuntuu, että mieleni on kirkkaampi ilman. Ei ole sellaista sumua. Ei turtumista. Vain voimakkaita tunteita, aitoja.

Mistä palasista rakentaisin elämäni uudelleen? Minkälaisia haaveita uskallan enää mieleeni päästää? Kaikista raskainta on varmaan ollut se, kun ajatus, idea, elämästä hajosi. Kaikki odotukset, unelmat, mielikuva. Kaikki. Minulla ei ole enää mitään. Ei mitään muuta kuin minä itse. Tabula rasa. Ehkä siitä on hyvä aloittaa. Ihan puhtaalta kankaalta. Eheytyminen, ehjäytyminen. Taas  kerran. Tällä kertaa ehkä viisaammin, paremmin. Tietoisempana.

Kun tarkastelen itseäni, näen rikkinäisen astian. Paloja puuttuu ja liimausjäljet ovat rumia, valtavia arpia. Jotkut kohdat on liimattu useaan kertaan ja sauma on heikko. Hyväksyn sen. Olen mitä olen. Ei tästä enää kauniimpaa saa.

En tiedä miten kauan tämä eheytyminen kestää, vai korjailenko itseäni koko loppuelämäni. Kestää mitä kestää, olen aina ollut sitä mieltä, että se matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä, edes jollain tavalla. Näkemään edes sen yhden kauniin asian, jonka vuoksi voi (yrittää) hymyillä. Alkaa elää, ei suorittaa elämää. Eheytyä ennalleen, olla kokonainen? Ehkä en odota kuitenkaan niin paljon. Vähempikin on hyvä, kunhan voin olla onnellinen. Vaikka sitten puolikkaana, rikkinäisenä.