Pelko on voimakas tunne. Se estää meitä menemästä eteenpäin, tekemästä asioita joiden tiedämme olevan oikeita (tai ainakin melko varmasti oikeita). Olin ennen rohkeampi ja uskalsin tarttua hetkeen. En nyt osaa sanoa saavutinko sillä varsinaisesti mitään, mutta enpä jäänyt roikkumaan ikäviin tilanteisiin pitkäksi aikaa. Toisin on nyt. Ehkä minulla on vaan niin paljon menetettävää, etten uskalla tehdä niin kuin sydän sanoo, heittäytyä virran mukana kuohuviin koskiin.
Syvällä sisällä, minussakin, on arka ja pelokas hyvin pieni tyttö. Tyttö joka tarvitsisi turvallista syliä toisinaan. Yleensä vain sysään sen syrjään ja olen se graniittikallio mitä minulta odotetaan. Vahva ja jykevä, suorastaan horjumaton. En kyllä tiedä osaisinko enää luottaakaan niin, että päästäisin itseni sortumaan toisen nähden. Turvallisempaa olla piilossa suojamuuriensa takana kuin antaa niiden sortua edes hetkeksi.
(Mikähän lie apulanta-kausi mulla on...)
Pelko on kyllä jännä tila. Emme me varmaan tuntisi niin paljon pelkoa, ellemme olisi jo kokeneet onnea. Saavuttaneet jotakin, edes puolikkaita unelmia. Niiden loppuun eläminen tai uudelleen päivitys se eniten pelottaa.
VastaaPoistaPerille pääseminen pelottaa. Mitä sitten, kun on jo siinä, valmis ja saapunut "jonnekin". Kuinka sitten jatkaa matkaa. Minne ja kenen kanssa..
Menettäminen pelottaa.
Piti kyllä kertoa ja sanoa ja kommentoida jotenkin suuremminkin ja paremmin, mutta ajatus katkoo nyt omassa päässä koko ajan. Ei saa tästä selvää taas..
Mutta täällä olen, ystävänäin, vain viestin päässä sinusta <3 Ja tiedät mistä minut aina löytää .*
-z-