Elämäni hevoset

Olen blogikirjoituksissani keskittynyt vähän siihen, tähän ja tuohon. Nyt tuli tarve tehdä postaus elämäni hevosista, ystävistä, terapeuteista elämäni varrella. Edelleen tärkeistä. Kuvia ei valitettavasti ole koneellani kuin viimeisestä, mutta aloitetaanpa alusta...

Elämässäni on ollut hevosia niin kauan kuin muistan, pikkuserkuillani oli talli täynnä hevosia, joita pienenä tyttönä ihailin ja rakastin niinkuin vain pieni hevostyttö vain osaa. Huippua oli joskus päästä suuren suomenhevosen selkään tai kyytiin kärryille. Muistiin on jäänyt pari kertaa jostain varhaislapsuudesta, toinen kerta ratsailla, suuri rautias suomenhevostamma ja toinen kerta pitkällä kärrylenkillä metsien keskellä serkkujen kera. Haaveilin aina ratsastustunneille pääsystä, mutta pitkään siihen ei ollut mahdollisuutta. Onneksi oli pikkuserkkujen talli ja ravihevoset, suurin osa lapsuuteni parhaista muistoista liittyy heidän kotiinsa.
Nyt hyppy eteenpäin, muutto Keski-Suomeen ja ensimmäinen kerta oikealla ratsastuskoululla. Alusta asti minut tyrkättiin suurien hevosten selkään, en koko elämässäni ole ollut mikään poniratsastaja. Ensimmäinen hevosrakkauteni oli suurikokoinen punaruunikko puoliveritamma Afrodite II. Se oli laiska ja raskas tuntihevonen, enkä pienenä tyttönä saanut sitä liikkumaan koskaan tunneilla nätisti, mutta rakastin sitä silti. Ensimmäiset harjoituskilpailuni menin tietysti "Ditellä", samoin seuraavat ja tunneille toivoin sitä lähes joka kerta.
Ihailin myös oripuolen hienoja hevosia, arabioreja Ibn Maysoun ja Zodiac, sekä isoa Herestä ja hänen poikaansa "Iisakkia". Säästääkseni hieman itseäni, hyppään taas vähän eteenpäin, aikaan kun aloimme hoitaa Herestä ystäväni kanssa. Herrasmiesori oli ensimmäinen hoitohevoseni ja parhaan ystävän kanssa sitä oli mukava hoitaa. Jossain kohtaa ystäväni jäi hoitamaan Herestä yksin ja minä siirryin eteenpäin, ja tästä pääsemme seuraavaan osioon..
Kohtasin Elämäni Hevosen, monen sattuman kautta, eräällä yksityisellä tallilla, jossa ei aloittaessani ollut kuin yksi hevonen ja shetlanninponi. The Hevonen ei edes alkuun ollut vielä paikassa, saapui syksyllä, mutta kun Hän saapui, tiesin että tässä se on. Varmaan jotain samantapaista, kun rakkaustarinoissa (mies kohtaa naisen/nainen kohtaa miehen ja he tietävät toisen olevan Se Oikea). Kyseessä oli suomenhevostamma, raviuraakin 80-luvulla tehnyt ja sittemmin varsoja tehnyt M.J.Minttu. Se oli hevonen, jonka kanssa pystyin mihin tahansa, hevonen jonka vahvaa kaulaa vasten tuli itkettyä monet itkut ja jonka selässä tunsin lentäväni, olevani todella elossa. Tuo hieno vanha tamma opetti minulle paljon enemmän kuin mikään muu siihen astisessa hevoselämässäni. Aiemmin minulla oli huono tasapaino, kunnes Mintulla aloin ratsastaa paljon ilman satulaa ja huomaamatta tasapaino kehittyi todella paljon. Hyppäsin, maastoilin, opettelin lännenratsastusta, tein neljän tunnin reissun ilman satulaa, opettelin länkivaljastuksen, ajoin reellä ja kärryillä, hyppäsin ilman satulaa ja naisten istunnassa, kokeilin laukkaistuntaa ja monenmonta muuta asiaa. En tiedä miten olisin selvinnyt sen ajan ilman Minttua, suurisydämistä tammaa ja hänen kotitallinsa väkeä. Valitettavasti jokaisella rakkaustarinalla on päätös ja niin oli tälläkin..

Mintun jälkeen elämääni on mahtunut monta hevosta, sieltä täältä, kaikenlaisia, mutta yksikään ei herättänyt minussa sen kummempia tunteita. Kunnes.... Vuonna 2005, asuessani jälleen Keski-Suomessa, puolivitsillä heitin kaverille (jonka hevosta kävin ratsastamassa, asuivat melkein naapurissa), että olispa kiva saada kesäksi hevonen ylläpitoon, voitais ratsastaa yhdessä. No, ei mennyt kauaa, kun kaverini kertoi jostain lämppäristä, jonka voisi saada ylläpitoon kesäksi. Alkuun en ollu yhtään innostunut. Lämppäri..ei ikinä. Olinhan vannoutunut suomenhevosihminen. Kävin kuitenkin katsomassa sukupostissa ruunan kuvan ja mietin, että voishan sitä käydä katsomassa.. Ja ruuna sitten lähti mukaani katsomisreissulla, typerää, myönnän kyllä. Ruunan selässä oli käyty vissiin pari kertaa, siinä kaikki. Mutta niin vaan huhtikuussa -05 kaverini tallissa asusti hänen suokkiruunansa lisäksi Mozart, tuttujen kesken Mosse.
Alku oli takkuilevaa, en ollut aiemmin moista hevosta kohdannut. Niin äärettömän herkkä ja välillä liiankin fiksu.Meni hetki ennen kuin saatiin edes satula, kohtuullisen jännittävää oli ekat kerrat hypätä selkään ilman satulaa, kun alla oli silakkamallinen lv, joka teki äkkikäännöksiä ja oli herkkä jokaiselle kosketukselle kyljissään. Olin ihan ulalla, pois omalta alueeltani. Silti ruunassa oli jotain mistä pidin äärettömästi.
Alkuvuodesta -07, tyttäreni ollessa vajaan vuoden ikäinen, muutin taas Etelä-Suomeen ja muuton myötä Mossesta tuli ihan oma hevoseni ja hän muutti kanssani tänne Asikkalaan. Monella tallilla ollaan asuttu ja vietetty aikaa, nyt viimeiset pari vuotta rakas ruunani on viihtynyt Vesivehmaalla pihatossa. Huhtikuussa tulee täyteen kahdeksan vuotta (!!!) yhteiseloa, enkä voisi enää kuvitellakaan elämääni ilman tuota persoonallista ja hankalaakin hevosta. Mosse on opettanut minulle paljon hevosista, varsinkin herkistä ja säpäköistä hevosista. Ruunani on minulle enemmän kuin harrastus, hän on terapeuttini, ystäväni ja tukeni. Aina pilke silmäkulmassa, tuon äijän kanssa täytyy olla huumoria, muuten ei mistään tule mitään.

Kerta kaikkiaan, Elämäni Hevonen, Mintun jälkeen se, joka sai rakkauden palaamaan.

tyttö ja sen hevonen

Kun yössä yksin vaeltaa, 

voi kaltaisensa kohdata 

ja hetken tie 

on kevyt kaksin kulkea..