Losing My Insanity (?)

Olen edelleen kivikkoisella tiellä etsimässä itseäni. Minulle itsellenikään ei ole aina selvää kuka olen ja millainen olen. Tässä vuosien varrella olen kerännyt minuuteni palasia, yhden sieltä, toisen täältä. Jokainen kohtaamani ihminen on muokannut minua jollain tavalla, enemmän tai vähemmän. Ja tajusin hiljattain, että jokainen huono parisuhde on pistänyt minuuteni hukkaan. Missä minulla on tilaa olla minä? Jotenkin on sellainen tunne, ettei mulla ole tilaa hengittää, tilaa olla oma itseni. Onko se vaan kaikkien parisuhteiden ominaisuus, työntää itseään pois jotta voi olla toiselle jotain? Kun otan aikaa itselleni, teen niitä juttuja, mitkä saavat minut tuntemaan itseni hyväksi, eläväksi, Minuksi, niin väistämättä loukkaan toista ja siitä seuraa vähintään mykkäkoulua. Kun paneudun johonkin, kuten esimerkiksi piirtämään tai lukemaan hyvää kirjaa, niin uppoan siihen syvälle, enkä mielelläni lopeta kovinkaan pian kesken. Alkaa myös ärsyttää helvetisti jos joku häiritsee, keskeyttää vähän väliä. Ja loppujen lopuksi koen aina huonoa omatuntoa jos otan aikaa itselleni ja teen mitä huvittaa.

Tunnen olevani parisuhteissa kuin norsu posliinikaupassa. Yritän tasapainotella ja olla särkemättä mitään, kunnes loppuviimein rysähdän turvalleni sirpaleisiin. Tuntuu, etten vaan osaa..en osaa parisuhteita, niiden ihmeellisiä pelejä, antaa tarpeeksi toiselle ja itselle (ja lapselle tietenkin, unohtamatta ystäviä ja kavereita..huoh). Tähän asti se on ollut aina minä, joka jää viimeiseksi. Saan itseltäni ne jämät mitä kaikesta ajasta jää. Lopputuloksena on ollut passivoitunut minä. Passivoitunut, masentunut ja saamaton minä. En jaksa sitä enää. Vuosikaudet olen unohtunut jonnekin parisuhteen varjoon, kadottanut lopulta luovuuteni ja innostukseni tehdä yhtään mitään.

Viime vuotinen parisuhdekriisi sai mut jotenkin heräämään. Ensin yhdellä tavalla ja loppujen lopuksi toisella. Tuntui kuin silmiltä olis pudonnu harmaa verho ja pikkuhiljaa olen alkanut löytää itseäni uudelleen. Olen totaalisen kyllästynyt myötäilemään, antamaan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja varsinkin odottamaan, että asiat jotenkin kummallisesti muuttuisivat parempaan. Olen yrittänyt parhaani, antanut sen mitä pystyn ja jos ei se riitä niin sitten ei.

Jännä on ollut huomata, että siinä vaiheessa kun en jaksa enää myötäillä ja mielistellä, moni ihminen on suuttunut mulle. Ja huomasin senkin, ettei se ole jaksanut enää vaivata paskan vertaa. En kaipaa enää elämääni ihmisiä, jotka vetävät minua alas, polkevat sinne ojan pohjalle. Haluan elää, juuri niinkuin haluan.

Käsitykseni rakkaudesta on muuttunut. Tunnen itseni jotenkin typeräksi ja naiiviksi, koska ennen minulla oli jotenkin puhdas ja kaunis kuva rakkaudesta. Että se voittaa kaikki esteet, että rakkaus riittää, mitään muuta ei tarvita. Nyt...en jaksa enää uskoa. Niin suuret pilarit kaatuivat, haaveet romahtivat kasaan, ettei niitä enää pystyyn saa. Oikeastaan kadehdin niitä, jotka uskovat rakkauteen sokeasti, avioliittoon, uskollisuuteen ja kaikkeen kauniiseen. Itse kun ei vaan enää jaksa. Nyt keskityn lähinnä siihen, että bipo pysyy hallinnassa ja voin hyvin. Ja siihen, että tyttäreni voi hyvin. Parisuhteelle olen antanut kaikkeni, en tiedä mitä enempää voisin enää tehdä.

Minun on vaikea uskoa, että joku voisi rakastaa minua juuri tällaisena.