Ravistettava ennen käyttöä

Yleensä ihmisille tulee minusta mitä kummallisimpia mielikuvia. Esimerkiksi ujouteni on tulkittu hyvin hyvin moneen kertaan ylpeydeksi ja ylimielisyydeksi. Nykyään en enää jaksa murehtia toisten ihmisten mielipiteistä, kaikki kun ei voi tykätä kaikista, en minäkään tykkää. Joskus teininä asia oli haasteellisempi. Janosin hyväksyntää ja miellyttämiseni meni usein ihan överiksi. Ja janosin rakkautta. Voi kuinka janosinkaan. Ja valheellisesti uskoin rakkaudeksi asioita, joita jälkeenpäin kaduin.Valehtelin itsellenikin. Minua oli surullisen helppo käyttää hyväksi tavalla jos toisellakin.
Olen edelleen keskeneräinen, vähän viallinenkin. Minuun on valmistusvaiheessa päässyt virhe, mutta olen pikkuhiljaa oppinut elämään sen kanssa. Ikä tuo varmuutta ja olen ihan tyytyväinen keskeneräiseen ja vialliseen minääni. Opiskelen elämää koko ajan enkä koskaan tule valmiiksi. Teen virheitä, mutta osaan jo myöntää sen. Yksi vaikeimmista ja tärkeimmistä asioista,mitä olen joutunut oppimaan, on peiliin katsominen ja nöyrtyminen silloin kun siihen on aihetta.

Yritän elää omien arvojeni mukaisesti. Arvostan suoraselkäisyyttä ja rehellisyyttä, siksi valehteleminen saa oloni tukalaksi, enkä osaa olla itseni kanssa. Haluaisin osata puhua paremmin ja suoremmin, varsinkin asiat jotka mättävät. Silti en halua olla mikään rääväsuu. loukata tahallisesti. Aikamoista tasapainoilua. Vähän sitä ja vähän tuota, ripaus tätä ja nokare jotain ihan muuta....

Jostain syystä viime päivinä ajatukseni on laukannut taas kuin villihevoslauma. Siksi kai tekstiäkin on syntynyt ennätysvauhtia (toinen postaus jo tänään!). Olen huomannut tämän blogin kirjoittamisen puhdistavan vaikutuksen. Kun asiat saa mahdollisimman pian kirjoitettua, mieli tuntuu gramman kevyemmältä. Aamuinen vitutus laantui kestettäviksi raivon aalloiksi kirjoittamisen jälkeen.

Hieman katkonaisia ajatuksia nyt.. anteeksi heille jotka jostain syystä eksyvät lukemaan. Jossain asioissa itsetuntoni on edelleen alhainen. Kuten jossain aiemmassa tekstissäni kirjoitin, minun on hyvin vaikea uskoa, että joku voisi rakastaa minua tällaisena, kaikkine ohjelmointivirheineni. Olen hankala ja häilyväinen, muuttunut ehkä jopa kyyniseksi. Minulla on omat tapani ja (toisinaan) kummalliset ajatukseni, sekä muutama neuroosi (?), joka kiristää sivullisten hermoja toisinaan. Äitiä ei kyllä lasketa, äidin rakkaus on aina ehdotonta (ja oman lapsen).
En silti ole enää se muutamien vuosien takainen surkealla itsetunnolla varustettu olento, joka pyyteli anteeksi olemassaoloaan vähän väliä. Thank god..

Yksi asia, minkä opin tuossa männävuonna, omalla asenteella on ihan helvetisti väliä. Asiassa kuin asiassa.