Maanis-depressiivisessä maailmassa blogin päivittäminen on toisinaan aika haasteellista. Syksy ja alku"talvi" tarjosivat minulle taas sitä samaa vanhaa, jokavuotista pohjamudissa tarpomista. En meinannut saada kiinni oikein mistään ja paskaa tuntui satavan niskaan jatkuvalla syötöllä. Edellisvuotista jouluinnostusta ei tullut, todennäköisesti lumettomuuden ja ankeuden vuoksi. Jouluksi matkattiin perheen kera äitimuorin tykö pohjoiseen Keski-Suomeen, siellä sentään oli vähän lunta, mutta joulumieli oli silti hieman hukkateillä. En nyt jaksa joulusta sen enempää jaaritella, mieli oli kevyt yhden päivän (jouluaaton) ja kaikki oli niinkuin piti. Tyttären ilo oli tämän maamonkin ilo. Ahdistus iski heti kun piti joulupäivänä lähteä takasin kotiin päin. En olisi halunnut lähteä , en sitten millään. Matkalla kauan mielessä kytenyt ajatus takaisin keskiseen Suomeen muuttamisesta vahvistui. Se on nyt päätetty, minä haluan lähemmäs muoria, takaisin kotikonnuille. Ainakin joskus.
No juu, joulun jälkeen tuli tarvottua siellä suossa vielä jonkin aikaa, väsymys oli ihan järkyttävän kaikennielevää. Nukuin parhaimmillaan 16 tuntia vuorokaudessa enkä saanut mitään aikaan. Jossain vaiheessa tuossa taannoin jätin pyörrytystä aiheuttavan masennuslääkkeen pois ja samoihin aikoihin liikaa väsyttävän nukahtamislääkkeen. Nyt mennään pelkällä tasoittavalla ja se tuntuu sopivalta. Olen saanut uutta puhtia, intoa ja inspiraatiota. Vaikka joka päivä mielen valtaakin synkkyys, niin se ei silti ole kokopäiväistä eikä lamaannuttavaa. Koukutuin useaan blogiin ja niistä sain valtavasti inspiraatiota ja koin myös eräänlaisen valaistumisen. Tajusin mitä haluan, mitä minulla ei ole ja mitä olen itsestäni unohtanut.
Suurien tunteiden vallassa vellon melkein joka päivä. Tänäkin aamuna tuli itku, kun olin juuri saattanut peikonpoikasen päiväkotiin ja autoa kurvaamassa pois parkkipaikalta..näin nuorehkon pitkätukkaisen isän viemässä kahta lastaan päiväkotiin. Jostain syystä olen ollu tippa linssissä joka kerta kun näen isiä lastensa kanssa. Törmään siihen joka päivä. Tunnen itseni tietyllä tavalla yksinäiseksi täällä etelässä, kaukana muorista ja oikeastaan kaikista sukulaisista. Onneksi minulla on sentään rakas mieheni ja pienet asiat hänen kanssaan tuovat valoa jokaiseen päivään (vaikka riitoja ja pahoja sanoja välillä lenteleekin ilmassa)
Tämä haikeus ja suru on seurassani joka päivä. Silti meikäläisen elämässä on myös uutta intoa, kun suunnitelmat selkiytyivät ykskaks ja tein päätöksen. Jään nyt vielä toistaiseksi tänne, enkä ihan heti pakkaa kimpsuja ja muuta sinne missä sydän on. Yritän päästä syksyllä opiskelemaan vähän lisää (vuodeksi) ja sitä ennen työharjoittelemaan ja saamaan kokemusta, sekä opiskelua varten että kokemuksenjanosta. Tiedän mitä haluan tehdä, selkeästi. Eläimet ovat tämän maamon intohimo eikä se asia taida muuttua miksikään. Ei minusta ole lähihoitajaksi tai vastaavaa, vaihdan siis hevoset pienempiin elukoihin. Kun en kerta voi tehdä oman alan hommia (tallitöitä) niin yritän päästä opiskelemaan eläintenhoitajan ammattitutkintoa (klinikkahoitaja). Luulen, että kyseiseen opintorupeamaan on hankala päästä, mutta aion nyt tehdä paljon töitä sen eteen, että mahdollisuudet olisi mahdollisimman hyvät. Kaiken haikeuden ja surumielisyyden rinnalla tämä asia on siis tällä hetkellä se mikä minua ajaa eteenpäin. Toivottavasti tämä palo ei tästä sammu missään vaiheessa eikä masennus syökse taas syviin syövereihin.
Tämän päivän plussat:
+pakkanen oli laskenut, tuntui melkein lämpimältä
+vihreä tee on edelleen niiiiiiiin hyvää
+ostin ison liuskan postimerkkejä (siitä tuli jostain syystä hyvä mieli)
+peikonpoikanen oli tehnyt hoidossa hienon pupun
+keittiön pöydällä oleva maatuskaliina jaksaa ilahduttaa kolmatta päivää
+kissat ovat käyneet vuorotellen vieressä silitettävänä/kehräämässä/puskemassa/sylissä
+sain siivottua eteisen
+tein taas kunnon ruokaa, kaalipataa ja makaronisalaattia
+söin suklaata
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti