Kiusaamisesta

Tämä kertaisen postaukseni aion omistaa kiusaamiselle. Miksi juuri tälläinen aihe juuri nyt? Uutinen Imatran puukottajasta tänä aamuna jotenkin hätkähdytti. Kyseessä siis tämä: uutinen. Tuntuu, että lasten ja nuorten keskuudessa kiusaaminen muuttuu vuosi vuodelta raadollisemmaksi ja kiusattujen teot epätoivoisemmiksi, raadikaalimmiksi. Sosiaalinen media on mahdollistanut kiusaamisen levittymisen internettiin, facebookiin, irc-galleriaan ja vastaaviin palveluihin. En edes tiedä, enkä osaa kuvitella sitä laajuutta millä tavoin kiusaamista nykyään harjoitetaan. Tuntuu ihan kamalan pahalta ja huolestuttavalta. Senkin vuoksi, että tyttäreni on vasta aloittamassa koulutietään reilu vuoden päästä. Ja tietenkin omat muistot kouluajoilta piinaavat vieläkin toisinaan.

Omaa historiaani hieman. Minua on kiusattu niin kauan kuin muistan. Tavalla tai toisella. Ala-asteen ajan kiusaaminen oli vielä ihan lievää ja todennäköisesti kukaan kiusaajista ei edes tajua kiusanneensa. Minuun kaikki sanat tosin jättivät jälkensä. Joka kerta. Yksi suurimmista tunteistani lapsena oli Häpeä. Ja se on vallan kamala tunne. Surua ja vihaakin on helpompi sietää kuin Häpeää. Häpesin itseäni, koin jo ennen kouluikää suunnatonta arvottomuuden tunnetta. Osasyyllinen oli kyllä tietämättään ja tahattomasti äitini (inhaa myöntää moinen), joka hyvää hyvyyttään yritti rohkaista minua sosiaalisiin kontakteihin (olin ihan S-A-I-R-A-A-N ujo ja sain eräänlaisia paniikkikohtauksia jo silloin) vaikka koin usein jopa pakokauhua. Tästä tuli sellainen fiilis, että ujous on huono asia ja epänormaalia ja siksipä minä olen huono ja epänormaali ihminen ja esim. rohkeat serkkuni olivat parempia tyyppejä (vertasin itseäni yleensä serkkuihini, koska minulla ei ollut sisaruksia ja olin paljon tekemisissä serkkujeni kanssa). Täytyy nyt korostaa, että en syytä todellakaan äitiäni, koska tiedän ettei hän todellakaan tarkoittanut mitään pahaa.

Takaisin kouluaikoihin. Ala-asteella siis kiusaaminen oli lievää ja tahatonta. Sellaista mistä monikaan ei olisi ottanut nokkiinsa. Minä taas koin kolhuja, kun olen tälläinen yliherkkä. Yläasteella kiusaamisesta tuli koko ajan ilkeämpää. Alkuun sekin taisi olla sellaista tahatonta huulenheittoa, joka taas kolahti meikäläiseen turhan paljon. Pukeuduin eri tavalla, olin helppo silmätikku kelle tahansa. Silti en halunnut sulautua massaan. Jossain vaiheessa jopa rehtori oli sitä mieltä, että kiusaaminen oli oma vikani, että minä tahallisesti provosoin toisia kiusaamaan (tosin sama rehtori oli myös sitä mieltä, että minä olen saatananpalvoja jne, kuten puutyöopettajakin joka piti minulle seiskaluokalla melkein puolen tunnin puhuttelun saatananpalvonnan vaarallisuudesta yms). Puin haavoittuvuuteni loppujen lopuksi kovan kuoren alle, minusta tuli "kovis" (kuulostaapa se typerältä). Psykiatrini kanssa olen saanut ajoitettua sairauteni puhkeamisen ala-asteen loppupuolelle, mutta eihän sitä silloin huomattu. Yläasteella kaikki paheni aika radikaalisti, ensimmäinen (todennäköisesti ensimmäinen) hypomania puhkesi, aloin juoda ihan tolkuttomasti...en nyt tässä halua kertoa mitä kaikkea tein.. Kuitenkin, olin ihan holtiton ja äitini oli vaikeuksissa kanssani. Tämä siis joskus seiskaluokan loppupuolella. Siitä alkoi myös selkeä vuodenaikoihin sidonnainen mielialanvaihteluni (toki masennun toisinaan myös kesällä yms.).

Ysiluokalla kiusaaminen muuttui taas julmemmaksi, se oli sellaista hiljaista sulkemista ulkopuolelle. Ei todellakaan näkyvää. Koulussa ainakin näennäisesti yritettiin tehdä asialle jotain ja MINUT laitettiin tarkkisluokalle. Lintsasin ihan älyttömästi, kova ulkokuori oli aika rapistunut (en vaan jaksanu pitää sitä yllä). Äiti yritti taistella puolestani, että jaksaisin käydä koulun loppuun. Koulun opo oli sitä mieltä, että ei minusta tuu mitään. Jossain vaiheessa keväällä aloin saada paniikkikohtauksia ja pelkäsin kuollakseni kouluun menemistä. Romahdin ihan totaalisesti ja loppujen lopuksi en edes yrittänyt esitää äidille meneväni kouluun. Voin niin pahoin, että äiti antoi minun jäädä kotiin. Sen kevään ajalta muistikuvat on aika sumuiset. En kamalasti muista mitä kaikkea tein, mitä mietin..yhtään mitään. Sekoilin jossain vaiheessa aika pahasti ja opin kantapään kautta kovan läksyn, mutta siitäkin sitten selvisin.

En siis päässyt peruskoulusta ajallaan ja meni pitkään säätäessä eri koulujen kanssa. Loppujen lopuksi kouluasiat veivät minut isän tykö Nastolaan ja tenttimällä siellä kävin peruskoulun loppuun. Kysehän ei siis ole koskaan ollut siitä, että minulla olis jotain oppimisvaikeuksia tms. En vaan sopinut kouluun, en sitten millään ja loppujen lopuksi en uskaltanut mennäkään. Pelkäsin ihmisiä niin paljon. Onneksi opiskelu on ollut aina minulle helppoa joten tenttiminen oli lasten leikkiä.

Nyt alkaa väsyttää kamalasti tän aiheen käsittely joten lopettelen. Näiden asioiden ruotiminen on aika raskasta. Pelkään vielä nykyäänkin nuoria, jossain tilanteissa (en aina, huonoimpina hetkinä). Ja usein myös miehiä. Tiedän etten tule koskaan saamaan sellaista "normaalia" elämää, eikä se kokonaan tietenkään johdu kiusaamisesta. Suurin syyllinen on sairauteni (edelleen ärsyttää puhua sairaudesta), kiusaaminen on vaan jättänyt syviä arpia ja ihmispelkoa. Joskus olen itsevarmempi, enkä pelkää vieraita ihmisiä, joskus taas menee huonommin ja joudun pakokauhun valtaan vieraiden ihmisten keskellä. No, elämä on..