maanantai 13. helmikuuta 2012

Eläimellistä

Muutama päivä menny taas hieman alamäkeen. Mutta vain hieman. Perjantaina loppui lääkkeet, enkä ole saanu aikaiseksi hakea lisää. Oikeastaan tänään on ollut vasta ensimmäinen tahmea päivä. Oikein tervan-siirapin-melassin-tahmea. Viikonloppu tuntui menevän aivan liian äkkiä, mutta saaliiksi sain sentään ihanaa (ja kallista) kosmetiikkaa sekä flanellipyjaman (-60% alennuksesta) <3. Tänä aamuna pyjama päällä herätessä oli niin pehmeä ja lämmin ja pörröinen olo, etten olisi halunnu nousta sängystä lain tahi vaihtaa vaatteita.

No, se siitä. Meinaan nyt eksyä ihan aiheesta mikä on pyörinyt jo pitempään mielessä, mutten ole vielä saanut aikaiseksi siitä kirjoittaa. Nimittäin eläimet. Lähinnä kissat ja koirat. Meidän huushollissahan molempia lajeja asustaa, joten niitä on tullut funtsittua useaan otteeseen. Itse olen kasvanut eläinten keskellä (suurinpiirtein). Ensimmäinen lemmikki meillä oli kissa ja vuosien varrella niitä oli useitakin (kumma kyllä, en muista että yksikään kissa olisi ollut meillä vuosikausia, minne lie joutuneet *epäilyt heräävät*). Koiriakin meidän perheeseen on mahtunut muutamia, lähinnä sekarotuisia, sekä mummolan ajokoirat. Mummolassa oli myös kissoja, vanhimmaksi minun aikanani tais elää meiltä sinne viety kollikissa, sekä lehmiä, satunnaisesti kanoja ja..siinä ne tais olla. Täytynee myöhemmin kirjoittaa erillinen postaus mummolastani, en tähän nyt jaksa alkaa ruotimaan suhdettani siihen paikkaan ja miksi lasken sen lapsuudenkodikseni yhtä paljon kuin kotikotoni.

Noniinnoniin.. Ensimmäisenä kissat. Minä olen ihan kissaihminen. Totaalisesti. R-A-K-A-S-T-A-N kissoja. Kaiken kokoisia, kaiken näköisiä, kaiken ikäisiä...Jos talouteni olisi parempi ja tämän huushollin tilanne hieman eri, niin ottaisin kolmen nykyisen kehräävän perheenjäsenen lisäksi vielä pari kehräävää lisää. En osaa selittää mikä kissoissa minua niin kiehtoo ja miksi ne saavat niin suuria tunteita minussa aikaan. Vähän sama juttu kuin hevosten kanssa. Yksi parhaimmista unilääkkeistä (mitä olen käytännössä todennut) on viereen käpertynyt kehräävä kissa. Suurin osa ihmisistä tuntuu olevan koiraihmisiä, joten siinäkin asiassa puhun usein eri kieltä monien kanssa. Tähän liittyen jännä seikka, minkä olen huomannut: koiraihmiset saavat puhua kissoista pahaa eikä sitä yleensä kukaan katso vinoon. Manataan kissoja ja ylistetään koiria. Mutta...annas olla jos sanoo poikkipuolisen sanan koiriin liittyen, niin teloitusjoukkio on portillasi kera heinähankojen ja soihtujen, nopeammin kuin ehdit kissaa sanoa.

Tästä (epä)luontevasti koiriin sitten. Kuten jo edellä mainitsin, olen kissaihminen. En silti vihaa koiria. Lähinnä tämä ero näkyy siinä, etten pidä kaikista koirista, niinkuin pidän kyllä kaikista kissoista (karvoihin katsomatta). Pidän koirista yleensä ja niitä siedän joista en pidä. Nyt tunnustuksia, joiden vuoksi joku voi tosissaan vetäistä h-m-p:t nenäänsä (syvälle, jopa aivoihin asti). Jos saisin nyt uudestaan päättää, niin en haluaisi meille koiraa. Tai nihkeästi suostutellen voisin ottaa pienemmän koiran. Ehkä. Puhuimme harkintavaiheessa mieheni kanssa eri kieltä, joten loppujen lopuksi päädyimme sitten sen koiran hankkimaan (tosiaan, minähän en aluksi halunnut meille koiraa). En nyt ala tässä ruotimaan asioita mitkä ovat menneet tavalla tai toisella pieleen, mutta lopputulos on se, että minä en pidä meidän koirasta. Kuulitte oikein koirafriikit, EN pidä meidän koirasta. Siedän sitä kyllä, mutta meillä ei vaan synkkaa. Ja tätä ei nyt taas pidä käsittää niin, että olisin joku koiravihaaja (miksi kissoista negatiiviseen sävyyn puhuvat eivät puolustele puheitaan?), ehei. Yksi elämäni parhaimmista ystävistäni oli koira. Rakastin sitä yli kaiken, enemmän kuin mitään tai ketään muuta (paitsi ehkä äitiäni). Jostain syystä en vaan pidä KAIKISTA koirista.

Noniin, tulipas siinä vuodatusta. No ehkä vielä vähän. Olen kyrpiintynyt jokapäiväiseen imurointiin. Meidän koirasta lähtee niin H*Lvetisti karvaa, että on oikeasti imuroitava J-O-K-A päivä. Välillä (kuten tänään) imuroin monta kertaa päivässä. Meillä on kotoperheessä ollut koiria ennenkin, eikä niistä ole moista karvanlähtöä havaittu, mutta selvisi sekin miksi tuosta meidän nykyisestä yksilöstä lähtee niin paljon sitä karvaa. Koska hän on leikattu uros. Ainakin ell oli sitä mieltä. Hormoonit. PRKL. Eikä sille siis mitään voi. Minun on vaan jatkettava imurointia. Kissoistakin lähtee karvaa. Toki. Kissan ja koiran karvat eroavat olennaisesti (imuroimisen kannalta..ja ärsyttävyyden kannalta). Koiran karvat imeytyvät tekstiileihin. Oikein kunnolla imeytyvät ja tappelevat imuria vastaan viimeiseen karvaan. Kissankarvat jäävät veikeästi tekstiilin pinnalle ja imuroidessa lähtevät nätisti imurimen syövereihin.

Nyt vielä pieni avautuminen, jossa annetaan sekä kissoille että koirille satikutia (sanallisesti). Perkema, että ärsyttää, kun ei ole yhtään mattoa koko saakutin huushollissa siellä missä elukat pääsee kulkemaan. Joka ikinen matto on joko kissan pissassa tai koiran pissassa tai sitten ei voi vaan lattialle laittaa. Räsymatot on ehdoton nou-nou siellä mihin tuo meidän hieman vajaaälyinen kissankutaleemme pääsee kulkemaan. Sillä on nimittäin joku ihmeellinen hinku pissata kaikkien räsymattojen päälle. Karvalankamattoa en viitsiny enää sisälle tuoda tuulettumisen jälkeen, sillä se imee noita perkeman koirankarvoja kilotolkulla (ai piru, pitäis se matto silti varmaan sisälle tuolta hakea) enkä tuolla meirän imurimella jaksa sitä hinkuttaa jatkuvasti. Tarttis ostaa joku muovimatto tai vastaava, mihin ei karvat tartu eikä se mene myttyyn niin, että pissakissamme siihen kävisi kusaisemassa. En vaan raatsis ostaa enää yhtään uutta mattoa kun niihin on tullu tuhlattua jo pieni omaisuus. Kaksi mattoa huutaa pesulaa ja loput varttuu kesän matonpesukelejä. Jospa en niitä enää lattialle laittais likaantumaan sitten pesun jälkeen..vois vaikka myyrä poies.

Minä ahdistun ilman mattoja. Tuntuu niin kylmältä ja kolkolta ja autiolta.

On tämä elukanomistajan elämä välillä niin perkelettä. Kumma kun sitä ei tunnu kukaan muu koskaan manaavan. Aina vaan kuulee lässynlää-puhetta niistä ihqdAA-lemmikeistä. KYLLÄ NIISTÄ PERKELE RIESAAKIN ON! Onneksi sentään myös paljon iloa ja onnea.




P.S. En myöskään pidä kaikista lapsista

2 kommenttia:

  1. Mä tykkään itseasiassa tosi harvoista lapsista :D Vähänkin vieraammat lapset saa mussa aikaan hirveen vaivaantuneisuuden, kun en vaan osaa puhua niille.. :D

    Niinjoo, moi vaan! Täällä lueskelen ja huomaan monesti nyökkäileväni samalla, että "niinpä, niinpä".. :)

    VastaaPoista
  2. Juu lapset on usein vaivaannuttavia :D.Kiitoksia kommentoinnista :)

    VastaaPoista