tiistai 14. helmikuuta 2012

Koti

Koti on siellä missä sydän on, vai miten se meni? Olen kauan miettinyt koti-sanan merkitystä. Mitä se minulle merkitsee, mitä se yleensä merkitsee. Tällä hetkellä minun ja perheeni koti sijaitsee Asikkalassa, maalla. Pieni omakotitalo, vuokralla. Olen elämäni aikana asunut ihan hirmuisen monessa talossa, joista joku on tuntunut hieman enemmän kodilta, toinen hieman vähemmän. Minulla ei ole sitä onnea, että minulla olisi eräänlainen "kantakoti". Paikka jossa olisin syntynyt ja kasvanut ja jonne vieläkin menisin perheeni kanssa. Lapsuusperheeni muutti jatkuvasti (no siltä minusta ainakin tuntui) eikä minulla ole siteitä sitä kautta mihinkään. Jonkinlainen juurettomuuden tunne siitä on syntynyt ja välillä se on haikeaa. Oikeastaan ainoa paikka, mikä on koko elämäni ollut pysyvä, on meidän sukutila, mummola, nykyisin enoni asuinpaikka. Se paikka on minulle se KOTI, isolla K:lla. Vanhempieni eron jälkeen asuin mummoni tykönä pari vuotta ja mikään ei ole tuntunut raastavammalta, kuin se hetki, kun minun piti muuttaa takaisin äitini kanssa asumaan, pois maalta.

Hieman tästä sieluni kodista, kuten paikkaa usein ajattelen. Tila on siis kuulunut suvulleni hyvin kauan ja oli äitini vanhempien koti, äitini lapsuudenkoti. Savonmaalla, peltojen ja metsien keskellä. Lapsena vietin siellä paljon aikaa, joulut vietettiin aina mummolassa ja siksi kai se paikka on tuntunut enemmän kodilta kuin mikään muu. Silloin "meillä" oli vielä lehmiä ja siitä asti, kun kykenen muistamaan, olen ollut navetassa mummon apuna (no, enemmän tai vähemmän apuna). Kirkkaimmat ja rakkaimmat lapsuusmuistot liittyvät mummolaan. Navettaan, heinälatoon, vanhaan aittaan, metsiin, peltoihin, kasvimaahan, taloon...Ja tietenkin rakkaisiin ihmisiin. Jokakesäiset heinätalkoot, soutujen aika, perunannostot..Noniin, aina kun ajattelen mummolaa (vieläkin kutsun paikkaa mummolaksi vaikka mummoni on jo vuosia sitten muuttanut sieltä pois) niin valtaa haikeus, ikävä..jopa rintaa raastava henkinen tuska. Parhaat vuoteni olivat ne pari vuotta, jotka sain asua mummoni kanssa (ja osittain myös ukkoni kanssa). Käydä pientä kyläkoulua, juosta metsissä ja pelloilla, olla navetassa ja enemmän oma itseni kuin koskaan.

Muistan lattian narinan, tuoksun, joka valtasi koko tuvan kun mummo leipoi piirakoita, ruisleipiä, pullaa tai kalakukkoja. Muistan kuinka aitan ovi narisi, kun sitä raotti kesäaamuna varovasti, kun piti tarkistaa onko aikuiset jo ylhäällä (mummo nyt ainakin oli, mummo oli aina). Muistan heinäpellon tuoksun, kun juoksin pitkin peltoa, hyppelin kuivamassa olleiden heinäkasojen ylitse kohti navettaa. Muistan kuinka pimeää oli talvella, kun istuin keskellä pihaa potkukelkan kyydissä katsomassa tähtiä, kun navetasta loisti vielä valo ja odotin mummoa (iltanavetalta oltiin menossa jo sisään päin). Muistan miltä tuntui saunoa ulkosaunassa, kun oli päivän ollut heinäpellolla ja ladossa, kuinka käsivarsia ja jalkoja kirveli löylyssä (ja kuinka äiti oli välttynyt suurimmilta heinänaarmuilta kun sillä oli kamalassa helteessäkin pitkähihainen flanellipaita). Muistan myös sen, kuinka kaikki pikkuhiljaa alkoi sortua. Tai minusta se tuntui sortumiselta. Ukko kuoli ja jonkin verran ennen kuin jouduin muuttamaan takaisin äitini tykö, lehmät myytiin, navetta tyhjeni.. Edellisessä postauksessa mainitsemani paras ystäväni, sekarotuinen narttukoira, lopetettiin. Sitä ennen jo muistaakseni enoni perheineen muutti mummolaan eikä kaikki enää ollut ihan samalla tavalla. Käyntini vähenivät ja tilalle tuli vain kaipuu.

Vielä nykyään, hyvin usein mietin, ovatko minun tavarani siellä vielä tallessa vai onko joku jo heittäny kaiken roskana pois. Mietin, miksen aikanaan huolellisemmin kerännyt kaikkia tavaroitani mukaani. Kaipaan sinne niin paljon, että välillä itkettää ja kurkkua kuristaa. Hassua ja hölmöä sinänsä, sillä enonihan vielä asuu tilalla, eikä kukaan vieras. Hyvin voisin mennä käymään. Ihan hyvin. Mutta en tiedä osaisinko enää olla kuten ennen. Uskaltaisinko. Eihän se paikka ole aikoihin enää ollu minun koti. Paitsi sydämessä.

Johan nyt..tässä kirjoittaessakin alkoi taas kurkkua kuristaa siihen malliin, että taitaa olla paras lopettaa ja yrittää ajatella jotain ihan muuta. En kestä tälläistä henkistä kipua. Fyysinen kipu on helpompi kestää.

2 kommenttia:

  1. Heips,

    Laittamasi linkin kautta (FB:ssä) päädyin lueskelemaan tänne..

    Mukava kuulla, että nuo lapsuuden kesät ovat sinunkin muistoissa olleet mukavia. Itsekin (varsinkin) viime aikoina niitä muistelut kaiholla.

    Muistan aina kun teidän navetassa leikittiin lehmiä ( :D ja pellolla heppoja.
    En muista yhtään tyttöä, joka olisi sinua paremmin osannut esittää juuri laitumelle päässyttä nuorta oriita..!

    Muistan kun kiusattiin Casperia välillä, ettei päässyt leikkeihin. Muistan kun kerran Cassu sai Satun barbie -muovikassista päähänsä (ja tikkejä), kun sitä ei haluttu ns. tyttöjen leikkeihin.. Se oli silloin ala-asteella :D

    Lapsuuden kesät on haikeina omassakin mielessä, joten olisi todella mukava nähdä pitkästä aikaa.
    En tosin voi edes kuvitella millainen olet nykyään (äiti ja kaikkea! :D

    Terkuin,
    pikkuserkku- Anniina

    VastaaPoista
  2. Olisi kyllä mukava nähdä ^^.Loppujen lopuksi olen aika sama tyyppi, maalaistyttö, vaikka elämään on mahtunu monen monta asiaa sitten lapsuuspäivien.

    VastaaPoista