Tällä kertaa postaukseni ei liity erityisesti mihinkään. Pelkkää tajunnavirtaa. Takana mahtava viikonloppu. Pitkäaikaisin rakas ystäväni oli käymässä, jakamassa aatoksiaan ja ihanaa persoonaansa kanssani. Juotiin punkkua (lauantaina olutta), juteltiin, juteltiin ja juteltiin. Ja käytiin kuvailemassa tallilla, mistä tuloksena aivan ihania kuvia minusta ja kopottimestani. Tänään sitten aloin miettiä ystävyyttä, tai lähinnä itseäni ystävänä. Koen usein huonoa omaatuntoa ollessani niin huono ystävä. Olen helvetin huono puhumaan puhelimessa ja siksi en juuri soittele kellekään, tietokoneella en jaksa istua niin intensiivisesti, että voisin keskittyä kunnolliseen keskusteluun ystävien/kavereiden kanssa, jakaa ajatuksia kunnolla. Minulla tuntuu olevan sellainen mieli, että tarvitsen toista naamatusten ja se vähentää liikaa kanssakäymistäni ystävien kanssa. Toinen vika on se, että minusta tuntuu etten keksi koskaan mitään oikeaa sanottavaa. Tahtoisin niin kovasti, mutta sanat on hukassa. Olen hiljaista sorttia enkä osaa sellaista smalltalkia tmv. Arvostan pitkiä keskusteluja joissa ajatus saa lentää aasinsiltaa pitkin toiseen, kunnes alkuperäinen asia on jo painunut unholaan. Jos kaikki olisikin vielä kuten ennen, ne tärkeimmät ystävät lähellä, samalla paikkakunnalla. Vaan välimatkat ovat pitkiä. Ei voi lähteä extempore käymään (jos ei muuten niin bensan hinnan ja kroonisen rahapulan takia) eikä soittaa perjantai- (tai lauantai)iltana kellekään, että lähdettäiskös yksille (tai kaksille..tai kolmille..tai umpitunneliin).
Tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka niitä hetkiä on harvassa, kun saan olla täysin yksin. Kaipaan yksinoloa toisinaan, en yksinäisyyttä. Minulla on elämäni aikana ollut hienoja kavereita, ihan mahtavia suorastaan, joiden kanssa on tehty vaikka ja mitä (ja sekoiltu enemmän ko laki sallii) ja on ihania ystäviä muutama, joita näen aivan liian harvoin. Joille kerron liian harvoin kuinka paljon he minulle merkitsee. Joiden iloja ja murheita kuuntelen aivan liian harvoin. En ole maailman paras ystävä, en edes toiseksi tai kolmanneksi paras, mutta yritän olla ystävyyden arvoinen, ihminen johon voi luottaa ja jolle on helppo puhua.
Eläinystäväni ovat sentään läsnä koko ajan, enkä osaa kuvitella elämää ilman eläinten tuomaa lohdutusta ja rakkautta. Elämässäni on ollut hyvin vähän aikoija, jolloin minulla tai meillä kantakodossa ei olisi ollut eläimiä. Ensimmäinen eläin meillä oli kissa, joka oli tullut meille vuonna X ja oli ainakin silloin meillä kun olin 3-vuotias. Kissoja ja koiria, lehmiä, gerbiilejä, hamstereita, rotta ja hevonen. Siinä on elämäni eläinkavalkadi. Viimeksi olen ollut ilman eläintä n. 12 vuotta sitten ja sekin aika oli hyvin lyhyt. Oliskohan kestäny jopa kaksi kuukautta. Eläimet ovat siitä helpompia kuin ihmiset, kun ne eivät osaa valehdella, eivät teeskennellä ja niiden rakkaus on aina ehdotonta.
Lainauksia:
'Pienellä sydämellään kissa rakastaa sinua niin kovasti kuin pystyy, eikä aiheuta pettymystä, nöyryytystä eikä surua'
'Kissan hiljaisuus tekee maailman epätodelliseksi'
'Kukaan ei voi omistaa kissaa'
'Yksinäiselle kissa on erinomaista seuraa. Se on yksinäinen eläin. Se ymmärtää ihmisen tunteet. Kissa on vain läsnä, kärsii ihmisen kanssa tyynesti ja hiljaa.'
'On hetkiä, jolloin voit niin huonosti, ettet saa sanaa suustasi, mutta jopa itkiessäsi silmät päästäsi voit pidellä kissaa sylissä.'
'Kissa tietää miten ihmisen käy kuoleman jälkeen.'
Vielä loppuun pari kuvaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti