Ehjääntymistä?

Elämässä on kaikkea nyt. Monta kertaa on tuntunut siltä, että tässä on kaikki, en tarvitse mitään sen kummempaa. Tunnen itseni vähän ehjemmäksi, vähän kokonaisemmaksi. Hymyilen nykyään enemmän kuin pitkiin aikoihin, enkä tunne oloani niin raskaaksi. Olen rikkinäinen, mutta jaksan hymyillä ja olla onnellinen. Tuntuu jotenkin vapaalta, ei ole niin painavaa taakkaa kannettavana. Olen hyväksynyt helpommin nyt kaikki kipeät asiat, en sure ihan niin kovasti enää.

Uskomattoman paljon iloa ja hyvää mieltä saa eläimistä. Olen antanut paljon aikaa hevoselleni, joka omalla hevosmaisella tavallaan saa minut aina hymyilemään. Kissat ja hevoseni, siinä uskollisimmat kumppanini. Ne ovat niin helpottavan rehtejä kaikessa tekemisessään ja olemisessaan. Eivät valehtele, eivät ole ilkeitä. Eläimet peilaavat meitä ihmisiä, joskus jopa pelottavan hyvin. Eläimeni ovat parhaita terapeuttejani. Kun hautaan kasvot hevoseni harjaan, halaan sen vahvaa kaulaa, koen olevani turvassa. Tuntuu, että saan itkeä rauhassa jos siltä tuntuu. Iso eläin vain kuuntelee hiljaa, lohduttavalla tavalla samettisella turvallaan kutittelee ja antaa minun olla juuri sitä mitä olen. Kotona seuraan kissoja ja niiden touhuja, naureskelen toisinaan ja toisinaan paha mieli karkaa, kun pieni kissa änkee syliin ja kehrää sydämensä pohjasta.

Viime keväänä, ollessani pohjalla, yksi kissa alkoi yhtäkkiä tulla viereeni nukkumaan. Kun itkin silmät päästäni sängyssä yksin, se kävi viereen nukkumaan ja kehräsi itkuni tyrehdyksiin. Tämä kissa ei normaalisti tullut viereen, eikä varsinkaan syliin, mutta ollessani surkeimmillani se nukkui vieressäni tai päälläni hyvinkin usein. Kuinka pärjäisinkään ilman karvaisia rakkaitani <3

Olen hyvin tyytyväinen elämääni nyt. Onnellinen suorastaan. Toki tulee päiviä, iltoja, kun surumieli valtaa ja tunnen kipua sydämessäni, mutta en enää stressaa, en ole aivan rikkirevitty koko aikaa. Ainoa mitä kaipaan välillä, on toisen ihmisen kosketus, läheisyys. En enää edes muista miltä se tuntuu. Halaus, hipaisu, suudelmasta puhumattakaan. Onneksi on sentään peikonpoikanen, jonka kanssa halaan päivittäin. Vaikka se onkin kovin erilainen halaus, kuin vaikkapa ystävän tai sellaisen tietyn ihmisen. Äidillinen, rakastava, huolehtiva.

Näen nykyään enemmän kauniita asioita kuin ennen. Varjopuolena näen myös rumia asioita enemmän kuin ennen. Tuntuu, kuin silmät olisivat avautuneet kunnolla, samoin sielu, maailmalle, kaikelle. Yritän tasapainotella itseni kanssa, pohtia kuinka elää ja toimia. Tietyt ovet ovat sulkeutuneet, lukossa, minussa. Mieli avoinna, sydän lukossa.

Ajatus katkeaa, ei vain pysy kasassa. Kuitenkin, rakastan elämää, rakastan rakastaa.