lauantai 18. toukokuuta 2013

Ukonilma ja yksinäisyys

Rakastan ukkosta, salamoita, pimeää! Olin pitkän tovin äsken ulkona, tuoksuttelin yötä, myrskynalkua. Kuuntelin ukkosen mahtavaa jylyä ja ihastelin salamoiden leiskua taivaankannella. Se rauhoitti, kovin, hyvin levottomaksi käynyttä mieltä. Nimetöntä pahaa oloa. En saa kiinni ajatuksia, tunteita. Epämääräinen paha olo velloo sisällä, tekisi mieli oksentaa se ulos, paperille, jollekulle. Mutta en saa muutettua sitä sanoiksi, en kertakaikkiaan käsitä mistä se johtuu.

En haluaisi tarvita ketään. Tahtoisin kovettaa itseni, sieluni, sydämeni. Piiloon kaikelta, kaikilta. Naamioida itseni jonkin roolin taa. Kai sitä teenkin, useimmiten, jollain tavalla. Ja siksi kai nämä yölliset tunnit ovat niitä raskaimpia kantaa. Kun ei tarvitse olla kellekään mitään, voi riisua kaiken yltään ja paljastaa pimeydelle rujon, ruhjotun minän. Kaivata, surra, vihata, kipuilla. Tuntea ne kielletyt ja salaiset tunteet. Joita ei edes itselle tahtoisi paljastaa.

Minussa on paljon jotain, tunnetta, sanoja, kaikenlaista, joka tahtoisi päästä ulos. Olen kai lukossa, jollain tapaa. Pelkään..yhtä sun toista. Tunnen välillä olevani hukassa. Tunnen olevani väärä joka paikkaan, joka asiassa. Peto.

Suljetut ajatukset...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti