Sairas?

En ajatellut kirjoittaa tänään ollenkaan. Olen nauttinut hyvin pehmeästä, suorastaan leijuvasta päivästä. Tyttären kanssa kaksin enimmäkseen, pieni visiitti ystävän luona päivällä. Ollaan syöty roskaruokaa ja katsottu leffaa ja telkkaria, kaikkea mahdollisimman rentoa ja laiskaa. Mieleni on ollut erittäin hyvä, positiivinen, suorastaan rakkaudentäyteinen. Olen nähnyt ja muistanut kaikenlaista upeaa ja kaunista, mitä tämä maailmankaikkeus pitää sisällään, jopa niin paljon, että sydän tuntuu pakahtuvan siitä rakkauden määrästä mitä koen.

Löysin sattumalta erään blogin, jota luettuani olen entistä enemmän alkanut arvostaa kaikkea mitä minulla on, mutta myöskin miettimään omaa sairauttani. Useimmiten en halua edes myöntää olevani millään muotoa sairas, varsinkaan itselleni. Vaikka totuus on se, että minulla on sairaus, joka voi olla jopa kuolemaksi. Se on osa minua, olennainen osa. Kiinni aivoissani, parantumaton. Luulen olevani jonkinlaisessa remissiovaiheessa, sillä olen pärjännyt lääkkeittä jo kohta vuoden ajan, vaipumatta syvään masennukseen tai olematta liiankin korkealla. Tosin hypomania on siitä viheliäinen tila, etten välttämättä sitä edes tunnista ennen kuin se päättyy syvään masennukseen.

Olen lukenut moneen kertaan yhden erittäin osuvan kirjan, ruotsalaisen Ann Heberleinin 'En tahdo kuolla, en vain jaksa elää'. Siinä on nainen, joka on osannut pukea sanoiksi niin monta asiaa elämässäni, antoi minulle kirjan muodossa vastauksia enemmän kuin mitä olen mistään muualta saanut. "Jos joku edes yhden kerran puhuisi vakavasti jostain oikeasta. Myös rumasta", niinpä niin. Olen monta kertaa kyllästynyt tyhjiin puheisiin, latteuksiin, arkipäiväisyyksiin. Vaikka sellaisiakin puheita tarvitaan toki. Kaipaan sellaista kunnollista keskustelua, kun voi puhua kaiken ajatusvirtansa miettimättä onko siinä jotain kiellettyä, rumaa. Istua hämärässä sohvalla, toisen ihmisen kanssa, puhua.

"On hetkiä - ja ne hetket ovat huomattavasti pidempiä kuin vain hetkiä - jolloin ahdistus tarraa minuun ja silloin jonkun täytyy muistuttaa miksi pitäisi elää. Kenelle silloin voi soittaa? Kuka jaksaa kuunnella sitä kurjuutta? Kenen pitäisi joutua kuuntelemaan sitä?". Sitä olen monta kertaa miettinyt, varsinkin öinä, kun mieleni on raskaimmillaan enkä jaksaisi enää olla olemassa. Tiedän sen, kuinka helvetin raskasta on kantaa mt-ongelmaisen vaivoja, kuunnella, yrittää ymmärtää. Sitä turhautuu ja alkaa välttelemään koko ihmistä tai suuttuu, kun ei jaksa kuunnella. En syytä ketään, kuka ei jaksa minua, mieltäni, ongelmiani. Olen oppinut kantamaan kaiken itse, yksin.

On tietenkin ammattilaiset, terapeutit, psykologit, psykiatrit, mt-hoitajat. Sieltä suunnalta apu on vain suhteellisen hyödytöntä, sillä ajattelen kuulemma niin paljon asioita itse ettei ainakaan minun saatavilla oleva apu osaa auttaa. On minulla ystäviä ja sensellaista, mutta en halua olla taakka. "En halua altistaa ketään ahdistukselleni, elämäntuskalleni, itsemurha-ajatuksilleni, koska ne on helppo tulkita väärin. Ne käsitetään helposti valituksiksi. Tyytymättömyyden ilmaisuiksi. Moitteiksi. Vaatimuksiksi". Siinä mielessä sairauteni on helpompaa laatua, kuin Ann Heberleinillä ja monilla muilla, että en vaivu enää nykyään itsemurha-aatoksiin kovinkaan tosissani edes syvimmässä masennuksessa. Toki minut valtaa helposti sellainen tunne, että en jaksa elää, en kertakaikkiaan jaksa, mutta en ala suunnittelemaan millään tavalla itsemurhaa. En edes ajattele koko sanaa itsemurha. On vain se tunne, kun ei jaksa elää.

" Minua ahdistaa. Ahdistaaahdistaaahdistaa. Aivoni kiehuvat. Aivoissa se vika on. Ne eivät koskaan sammu. Eivät ikinä mene pois päältä. Ne vain jauhavat". Se on väsyttävää, ahdistavaa. Kun aivot eivät "sammu". Ajatukset eivät lopu, virta ei katkea. Ajatustulva vain vyöryy ylitse, joskus voimakkaana, joskus lievempänä, mutta ei koskaan ehdy. En tiedä miltä tuntuu olla ajattelematta mitään. En itseasiassa tiedä olenko koskaan kokenut sellaista olotilaa. Mikäli olen, niin olen sen hyvin tehokkaasti unohtanut. Olen useimmille ihmisille raskasta seuraa, varsinkin jos en osaa pitää ajatustulvaani pääni sisällä vaan alan vuodattaa sitä ulos. Ahdistuneena tai liian korkealla, en ole ikinä kovinkaan viihdyttävää seuraa. Onneksi elämässäni on sentään muutama ihminen, ketkä tuntuvat jopa viihtyvän seurassani. Koen usein olevani "itsekeskeinen tärisevä kummitus", kuten Heberlein kuvailee ahdistuneita ihmisiä.

"Mutta ei ensimmäistäkään, joka haluaisi minut aidosti. Joka olisi valmis panostamaan. Minuun. Joka haluaisi minut joka päivä. --- Koskaan ei saa olla huono päivä. --- Minä en ole nainen, jonka kanssa miehet tahtovat naimisiin.". Voiko siitä oikeasti ketään syyttääkään? En usko. Kun on paljon, paljon sellaisia naisia, jotka ovat tasapainossa, terveitä. Kenen kanssa asiat ovat helpompia, arki, elämä, on helpompaa. Tällaiseen on vaikea, ellei jopa mahdoton, sopeutua. Kun minulla on huono päivä, niin se on oikeasti huono päivä. Koko maailma tuntuu kaatuvan harteilleni, enkä välttämättä pysty kontrolloimaan pahaa oloani ja sitten siitä kärsivät kaikki läheiset. Minussa on niin paljon teräviä särmiä, että niihin satuttaa vain itsensä, tuskinpa niitä pystyy hiomaan sen sileämmiksi.

"Ainoa lääke itsemurhaan on rakkaus.

Eikä terapia sen enempää kuin lääkkeetkään anna rakkautta."

- Hermann Burger-

Kun on hyvä päivä, jaksan muistaa kaiken mitä rakastan; tyttären, kissat, hevoseni, kaikki pienetkin kauniit asiat..jne. Ja niinä päivinä minun on helppo pysyä pystyssä. Haasteeksi tulevat ne huonot päivät. Kun en jaksa muistaa mitä kaikkea minulla on, nähdä kaikkea kaunista, muistaa sitä, että rakastan. Tyttäreni vuoksi olen jaksanut jo monta vuotta. Ja toki opin koko ajan enemmän ja enemmän hallitsemaan ajatuksiani, itseäni, sairauttani. Mutta sellainen kahden aikuisen ihmisen välinen rakkaus, eroottinen, romanttinen rakkaus... Sen suhteen alan olla aika kyyninen jo, väsynyt pettymään, odottamaan mitään. 

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä etten ole kuollut.