Juoksevan veden aika

Kevät, tuo jokavuotinen demonini, täällä taas. Kun päivät pitenevät, lumi alkaa sulaa, vesi virrata, tuntuu kuin sisälläni talviunta nukkunut peto pääsisi irti. Tunteiden vuoristorata, elämä tuntuu sekavalta. Joka kevät, minun elämässäni tuntuu myllertävän muutos tavalla tai toisella ja joko sen seurauksena tai päinvastoin, olen välillä tuhon partaalla, välillä kiljun riemusta ja suorastaan riehakkaalla päällä. Keskustelen itseni kanssa taas enemmän kuin aikoihin, sekoittaen jopa omaa päätäni.

Tämä kevät on siinä mielessä erilainen, etten mieti ovatko päätökseni olleet oikeita tai sitä, onko sairauteni vaikuttanut minuun ja tekemisiini jotenkin. Tänä keväänä mielestäni puuttuu sellainen sekoamisen tunne, tunteet vain ovat aallokkoa, tsunameja suorastaan. Olen harvinaisen selväjärkinen, huolimatta siitä etten ole syönyt lääkkeitä melkein vuoteen.

Vuosi... se on pitkä aika, siihen mahtuu paljon. Viimeinen vuosi on ollut tuskainen, hajottava, eheyttävä ja tärkeä. Olen tässä nyt, elossa edelleen. Väsynyt, kipeä, ailahtelevainen. Mutta kuitenkin elossa ja enimmäkseen onnellinen. Ilman sekoamisen tunnetta, ilman ääniä, ilman mitään ylimääräistä.

Toivon ettei kevät, kesä vie mennessään...