Syvistä vesistä lähemmäs pintaa

Tässä kun on taas monenmonta päivää kahlannut masennuksen suossa, niin pienikin pilkahdus tuntuu uudelta keväältä. Pienistä asioista voi syntyä iso ilo, suorastaan riemu, kuten minulle kävi tänään. Pitkin päivää olin edelleen hyvin blues, en jaksanut tehdä mitään, oli niin kuumakin, että ahdisti olla. Kauppaan sentään raahauduin, koko perheen voimin. Kävin ostamassa myös itselleni valkkaripullon. Kotiin päästyä sain sitten itselleni ihanaa ja tärkeää aikaa itseni seurassa. Mies lähti soittelemaan poikien kanssa ja prinsessa naapuriin leikkimään. Nautin yksinolosta, en tehnyt oikeastaan mitään. Katsoin C.S.I:tä boksilta, nautin hiljaisuudesta ja sain jopa tiskit laitettua (puhtaat kaappeihin ja likaiset koneeseen). Hyvin edistyksellistä tällaisessa mielentilassa. No mutta siihen pieneen riemun aiheuttajaan...

Olen murehtinut tässä pitkään, kun matot ovat jääneet pesemättä, en vain ole koko kesänä saanut aikaiseksi lähteä mattopyykille. No, yhtäkkiä tänään tajusin, että perkema, muutaman matonhan saan pestyä pesukoneessa! En ole aiemmin tajunnut koko asiaa. Tosiaan tuossa jokin aika takaperin hankittiin uusi pesukone entisen sanottua sopimuksensa irti. Uusi kone vetää uskomattomat 8kg (mikä on PALJON entiseen 5kg:n verrattuna). Ja NYT VASTA tajusin, että siihenhän mahtuu noita räsymattoja hyvin ja saan kuin saankin puhtaita mattoja lattialle. Nii-i..pienestä se riemu sitten tulee kun on tullakseen.

Toinen asia mistä nautin tänään...musiikin kuuntelu. Voi kuulostaa mitättömältä asialta, mutta minulle se ei sitä ole. Yleensä meillä soi tasan se musiikki, mitä mies tahtoo kuunnella ja minä sitten kilttinä tyttönä kuuntelen. En edes muista milloin olisin viimeksi (muualla kuin omassa autossa) kuunnellut jotain itseni haluamaa musiikkia. Tänään olen sitten kuunnellut, kuulokkeet kiinni koneeseen ja oma sulkeutunut maailma on valmis. Se on ollut suorastaan nautittavaa. Miksi en harrasta sitä useammin?

Pohdiskelin tänään myös menneitä, mietin kuinka elämäni kaikki kiusaajat ovat kokeneet ne ajat, minun kiusaamiseni. Ajattelevatko he sitä enää ollenkaan ja kuinka tänä päivänä suhtautuisivat asioihin? En voi käsittää sitä kohtelua mitä sain joskus entisessä elämässäni sietää. Olin niin hajalla, niin suunnattoman pirstaleina ettei kukaan tainnut sitä tajutakaan. Jotenkin kummassa onnistuin joksikin aikaa pystyttämään itselleni suojamuurit, sellaisen kovan kuoren. Esitin jotain mitä en ollut, aikuisempaa, vahvempaa, jopa vittumaista ihmistä.

Pelkään edelleen ihmisiä. Osa peloistani johtuu kiusaajistani, osa todennäköisesti jostain lapsuudestani. Olen opetellut rohkeammaksi ja sosiaalisemmaksi, mutta edelleen jotkut ihmiset saavat minut lähestulkoon pakokauhun valtaan. Kärsin myös luottamuspulasta. Elämässäni on hyvin vähän ihmisiä kehen luotan niin paljon, että pystyn arkojakin asioitani jakamaan. Joskus minut valtaa katkeruus. Olen katkera elämästäni, kuinka minua on kohdannut niin moni sisintäni hajottava asia. Sisimpäni on yhtä arpikudosta. Usein mietin, millaista elämä olisi "normaalina", tasapainoisena ja mieleltä terveenä. Olisiko se helpompaa? Ainakin arkipäiväiset asiat sujuisivat helpommin eikä elämäni takkuilisi niin monessa asiassa. Toisaalta, tämä eletty elämä on opettanut (joskin kovalla kädellä) paljon ja tiedän monta asiaa mitä en ainakaan halua.

Loppuun vielä..Olen onnellinen ja kiitollinen perheestäni; äidistäni, isästäni, pikkuveljestäni, äiti- ja isäpuolesta, sisarpuolista, avomiehestäni ja rakkaasta tyttärestäni. Olen kiitollinen myös eläimistäni; rakkaista kissoistamme, hevosestani ja koirastamme. Olen kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästä, joista osa on ollut elämässäni jo kauemmin kuin haluan muistaa. Olen kiitollinen siitä, että meillä on katto pään päällä ja siitä että tyttäreni on terve ja tasapainoinen, iloinen lapsi.