Olen ollut laiska, sekä kirjoittamisen suhteen että muutenkin. Elämästäni tuntuu kadonneen mielenkiinto täysin. Ei enää huvita tehdä oikein mitään, ei jaksa tehdä mitään. Masennuksen oireita havaittavissa siis. Ensi kuussa on onneksi lääkekontrolli, jospa sinne asti jaksaisin. Olen edelleen työtön, edelleen vain päivät kotona, illat kotona jne. Joka päivä. Haen jokaista työpaikkaa mikä minulle mahdollisesti voisi sopia edes jollain tasolla, mutta mistään ei kuulu mitään. Onneksi on sentään hevoset, jotka pakottavat tekemään edes jotain.
Olen hukassa myös omien tunteideni kanssa, oman mieleni kanssa. Tuntuu kuin olisin uponnut syvään mustaan veteen, enkä jaksa pyristellä pinnalle. En ole pitkään aikaan ollut tälläisessä olotilassa, enkä vieläkään kyllä pidä tästä harmaasta ja tahmeasta olosta, mielentilasta. Tahtoisin matkustaa taas Kilpisjärvelle, tällä kertaa yksin ja pidemmäksi aikaa. Tuntuu, että mitä kauemmin kesäkuun reissusta on, sitä kauempana on se mielen tyyneys ja hyvä fiilis mikä siellä kaukana minuun teki pesänsä. Kuulen mielessäni vähän väliä tuntureiden kutsun ja näen erämaan aiutiuden ja rauhan. Täällä on niin..rauhatonta..ahdistun taas helposti. Haluaisin elämästäni yksinkertaisempaa. Vihaan tätä tietokonetta, sitä kuinka se sitoo minua, on kuin huumetta narkkarille. Vihaan sitä, että meidän talossa on niin paljon ylimääräistä tavaraa ettei täällä ole juuri koskaan siistiä. Kaoottinen ympäristö, kaoottinen mieli.
Ahdistun käydessäni kaupungissa. Varsinkin jos pyörin keskustassa, missä järjettömät ihmismassat liikkuvat koko ajan eestaas. Joka kerta, varsinkin tässä viime aikoina, kun olemme käyneet kaupungilla syystä tai toisesta, olen ahdistunut ja kotiin palattua uskomattoman väsynyt. Korvani soivat kaikesta siitä hälinästä, jopa kipeytyvät toisinaan. Päätä alkaa särkeä ja haluaisin vain kotiin omaan rauhaan.
Ei ole helppoa elämä musisoivan (huonohkokuuloisen) miehen ja kovaäänisen paljon höpöttävän lapsen kanssa, kun on äänille yliherkkä. Niinä hetkinä, kun saan olla yksin kotona, niin usein nautin vain siitä, kun on niin hiljaista. Kukaan ei riko sitä hiljaisuutta, ellei sitten koira haukahda. Väsyn jatkuvasta äänestä, metelistä (vaikkei se varsinaisesti meteliä olisikaan) ja äänien kakofoniasta. Tosin tuntuu, että nykyään olen muutenkin jatkuvasti väsynyt....
Nyt en jaksa enää jatkaa...pakko käydä maate hetkeksi ja sulkea silmät. En tiedä taas mikä iski tuossa iltapäivällä, yhtäkkiä vaan mieli hukkui syviin vesiin ja kaikki alkoi vain...turruttaa ja ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti