Arveton on arvoton?

Tänään on tullut revittyä auki vanhoja haavoja, osittain jo arpeutumaan aikaa sitten ehtineitä. Ilokseni olen huomannut, etteivät ne haavat vuoda enää vaikka arvet repiikin rikki. Toki tuntuvat kipeiltä, aroilta, muttei sietämättömiltä. Tajusin myös vähätteleväni monia tapahtuneita asioita, tiedä sitten onko aiheellista vai ei. Tajusin myös kaiken elämäni varrella tapahtuneen jälkeen olevani silti suhteellisen tervejärkinen ihminen, yhteiskuntakelpoinen (?) kansalainen, vaikka voisin olla hyvin paljon pahemmin rikki, sekaisin, pohjalla. Kai se on joku tietynlainen taistelutahto, halu nousta aina uudestaan jaloilleen, kävi mitä kävi. Moniin muihin verrattuna elämäni on kyllä ollut jopa luvattoman helppoa, mukavaa, eikä minulla olisi mitään oikeutta nillittää mistään. Silti minun kipuni ovat minun kipujani, koskevat minuun ihan yhtä paljon vaikka joku toinen olisi kokenut jotain paljon pahempaa.

Nykyään osaan tarkastella elämäni tapahtumia hyvin ulkopuolisen silmin. En anna niiden asioiden enää satuttaa minua kyyneliin asti. Minusta on tullut hyvin vahva, kestävä. Taivun, en taitu. Sanat, jotka ovat nyt ikuistettu selkänahkaani pysyvästi. Siinä ne ovat, muistuttamassa joka päivä, pahimpinakin hetkinä, etten ikinä taitu, en kaadu kokonaan. Valitettavasti minusta on myös vuosien varrella tullut aina vaan taitavampi piilottamaan itseäni, varsinkin tunteitani, muilta. Nyt kun en enää haluaisi piilotella mitään, siitä onkin hyvin vaikea päästä eroon. Toisinaan mietin jopa, olenko muuttunut ihan täysin tunteettomaksi. En ole, mutta siltä välillä tuntuu. Kun itkettää, mutta itku ei tule. Kun haluaisi näyttää paremmin kuinka paljon rakastaa, mutta ei vaan osaa.

Viimeksi itkin sairaalassa. Yksin. Kun oli pitkän päivän ollut heittopussina, odottanut, toivonut kotiinpääsyä, pelännyt pahinta ja lopulta päätynyt sairaalan kirurgiselle osastolle yöksi. Niin kauan sain itkun nieltyä, kun hoitaja oli paikalla. Kun jäin yksin huoneeseen, pato aukesi eikä itkulle meinannut tulla loppua. Ja juuri sillä hetkellä olisin toivonut olevani rakkaani seurassa, en yksin. Ja silloin kun olen rakkaani seurassa, kyyneleet eivät tule vaikka sisimmässä tuntuisikin kipeä.

Minulla on paljon opeteltavaa, uudelleenohjelmoitavaa. Haluan oppia pois tästä, piilottelusta, "tunteettomuudesta". Enhän kuitenkaan ole tunteeton, missään määrin, päinvastoin. Ne tunteet jäävät vain turhan usein pinnan alle, piiloon, vaikka kuinka haluaisin toisin.

Kaikki haavojen availutkaan eivät saa onnellisuuttani sammumaan, ei edes laantumaan. Joka aamu kun herään ja näen rakkaani kasvot, minun on pakko hymyillä. Rakastan niin paljon, olen niin onnellinen.