Tyyntä ja myrskyä

En ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään, monestakin syystä. Lähinnä siksi, että kulunut kesä on ollut monella tapaa vauhdikas, täynnä kaikkea, enkä ole jaksanut keskittyä blogin kirjoitteluun ollenkaan. Aloin miettimään kulunutta kevättä ja kesää, kuinka paljon tähän muutamaan kuukauteen mahtuukaan uutta, ihanaa, jännittävää ja opettavaista. En oikein tiedä mistä päästä lähteä purkamaan kaikkea koettua ja varmasti paljon jää mainitsemattakin, mutta yritän hieman avata tässä sitä mitä elämässäni on tapahtunut.

Olen löytänyt sielunkumppanin, ihmisen jota voin sanoa rakastavani ja jonka kanssa koen sellaista yhteenkuuluvuutta mitä en ole koskaan aiemmin kokenut. Hassua miten monen mutkan kautta tähän ollaan päädytty, mikään kun ei ole ollut itsestäänselvää. Onneksi juhannuksena palaset loksahtelivat oikeille paikoilleen ja tässä ollaan nyt, monta kokemusta ja tunnetta rikkaampana, kohti tulevaa turvallisin mielin menossa. Hän on ihminen, joka saa minussa esiin piilossa olleet asiat, hyvät asiat, näkee sen mitä muut eivät vaivaudu näkemään, paras ystäväni, rakkaani, tasavertainen kumppani, puolisko, se puuttuva palanen joka on nyt löytänyt paikoilleen. Sanat eivät riitä kuvaamaan kaikkea sitä mitä tunnen, kaikkea sitä hyvää ja ihanaa mitä hän on. Paras asia mitä koko kesänä on tapahtunut.

Olen tässä kevään ja kesän aikana tutustunut ihan hirveän paljon uusiin ihmisiin, ihan upeisiin ja mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa on tullut jaettua ikimuistoisia hetkiä, juhlia, ajatuksia, tunteita. Kun lakkasin sanomasta 'ei' ja aloin sanoa 'kyllä', elämälle, tilanteille, kokemuksille, olen saanut ihan uskomattoman paljon hyvää ja kaunista elämääni. Ihmisiä, jotka ovat aitoja ja itsenään ihan parhautta, ystäviä, kavereita. Näiden ihmisten muassa olen saanut elämääni myös paljon lisää positiivisuutta, joka on vahvistanut viime vuonna aloittamaani henkkoht asennemuutosta. Sisäinen optimistini on kasvanut ihan uusiin mittoihin ja tykkään siitä.

Varsinkin viimeiset kuusi kuukautta ovat olleet hyvin kokemusrikkaita, eheyttäviä ja hyvin antoisia. Kiitos kaikille ihmisille, ketä olen saanut elämääni, sekä vanhoille ystäville, jotka olette edelleen jaksaneet pysyä rinnallani. Tunne-elämäni on yhtä tyyntä ja myrskyä, onneksi kumpaakin vain positiivisella tavalla. Tunteeni ovat niin voimakkaita, vahvoja ja aitoja, että ne muodostavat myrskyaaltoja sisälleni, samalla kun olen tyyni kuin metsälampi, tasapainoisempi kuin vuosiin.

En tiedä mitä tapahtuu nyt, kun opintoni tulevat päätökseen pian. Silti olen menossa eteenpäin luottavaisin mielin, täysillä vaan kohti näkymättömissä olevaa. Askeleeni ei enää horju, koska minun ei tarvitse kulkea yksin. Puoliskoni, rakkaani näyttää valoa silloin kun on pimeintä, tukee kun askeleeni meinaa pettää, on se kaivattu satama, johon voin viimein luottavaisin mielin turvata. Ja minulle on kunnia olla hälle yhtä lailla tuki ja turva, graniittikallio johon nojata, suoja maailman kaikelta pahalta.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, että minulla on perhe. Ihan oikea perhe. Puoliskoni, hänen tyttärensä, minun peikonpoikaseni ja minä. Vähän kummallinen ja erikoinen perhe, mutta kuitenkin Perhe. Peikonpoikanen aloittaa huomenna koulutaipaleensa. Ihana pieni suuri ekaluokkalainen. Niin isoksi kasvanut, mutta kuitenkin vielä niin pieni. Herkistyn. Tuntuu, että minua jännittää enemmän kuin pikkupeikkoa, vaikka kyllähän hänkin aika jännityksissä on ollut tänään. Paljon suuria ja elämää mullistavia asioita mahtuu tähän vuoteen, tähän kesään, alkavaan syksyyn. Huh..

Vielä loppuun keveämpää asiaa, selkätatuointini sai jatkoa taas. Taas olen hieman kokonaisempi. Lisää mustetta nahkaan joulukuussa. Mutta se siitä, kuvia ehkäpä jossain vaiheessa. Loppuun, elämä vaan on kaunista <3