tiistai 11. helmikuuta 2014

Hajatelmia

Tähän(kään) kirjoitukseen ei varmasti tule nyt mitään selkeää teemaa, kunhan puran ajatuksiani.

Koko lapsuuteni ja pitkälle teini-ikääkin, olin hiljaa, myötäilin, pidin ajatukseni hyvin pitkälti itselläni. Vastarintani oli korkeintaan hiljaista sellaista. Taidan olla tietyllä tavalla hyvin ääripäiden ihminen. Kun kyllästyin olemaan hiljaa ja nielemään kaiken, huomasin sen vievän enemmän hankaluuksiin, mikäli sanoi ääneen mielipiteensä ja seisoi niiden takana. Vuosien hiljaisuuden jälkeen hyppäsin sinne toiseen ääripäähän ja kapinoin lujaa ja äänekkäästi. Vuosien myötä turha metelöinti on onneksi laantunut, silti omaan hyvin vahvoja mielipiteitä monista asioista. Minun olisi opeteltava tietyissä asioissa vähän fiksumpia tapoja tuoda julki oma mielipiteeni, tiedostan sen, että puhun aika kärkkäästi, jopa provosoivasti hyvin usein.

Kommunikaatiotaitoni, ainakin keskustellen, ovat vähän ruosteessa. Pidän kirjoittamisesta, koska sillä tavoin minulla on enemmän aikaa miettiä sanomisiani ja saan purettua fiksummin ajatukseni päästäni ulos. Mitä lähempänä jokin asia on sydäntäni, sitä kiihkeämmin siitä puhun ja ulosantini on siinä tapauksessa yleensä aika kehnoa. Tulen usein väärinymmärretyksi. Kun kirjoitan samat asiat, pointtini tuntuu olevan helpompi ymmärtää. Kirjoittaessa äänensävy ei pääse muuttumaan negatiiviseksi, ei ala huutaa, ei edes korottaa ääntään. On helpompi pysyä objektiivisena ja  tarkastella asioita paremmin. Turhaudun usein siitä, jos minusta tuntuu ettei minua kuunnella kunnolla, jos keskeytetään tai jos koen olevani altavastaaja keskustelussa sen vuoksi etten löydä juuri sillä hetkellä oikeita sanavalintoja. Tämä kaikki tekee puhumisesta toisinaan haastavaa. Opettelen silti, koko ajan. Paljon olen vuosien varrella oppinutkin, mutta pitkä matka on edessä.

Olen nyt sellaisessa parisuhteessa, mikä mahdollistaa opettelun, antaa mokailuni anteeksi, haastaa keskusteluihin, vaikeisiinkin. Rakastan sitä, rakastan miestäni yli kaiken. Vaikeista asioista on aina hankala puhua, epämiellyttäväkin, silti nekin keskustelut on käytävä. On otettava haasteet mahdollisuuksina kasvaa ja oppia ja kuka olisi parempi opettaja kuin elämänkumppani. Tiedostan paljon vikojani, virheitä mitä teen. Huonoina päivinä jään helposti ruoskimaan itseäni, muuten päätän ottaa opikseni ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin. Henkinen kasvu on elämänmittainen matka. Olen onnellinen siitä, että kanssani kulkee nyt sellainen ihminen, joka mahdollistaa sen henkisen kasvun, kannustaa siihen, eikä ihmettele mistä puhun jos mainitsen sanan henkinen kasvu/kehitys.

Olen aina osannut olla hyvin yksin. Paljon paremmin kuin ihmisten kanssa. Silti olen aina aika ajoin huomannut sen, että kaipaan silti ihmisiä. Kommunikaatiota, yhteisöllisyyttä. Suuri haasteeni elämässä on se, kuinka tasapainottaa nämä asiat hyvin. Olen onnellinen siitä, että minulla on perhe, mies joka rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa minua, jota itse rakastan, arvostan ja kunnioitan, meillä lapset ja eläimet. Avun pyytäminen ja asioiden jakaminen ovat minulle sellaisia asioita, mitä minun on pitänyt opettelemalla opetella. Niissä on edelleen opeteltavaa. Koin pitkään huonoa omatuntoa siitä, että tykkään olla myös toisinaan yksin, antaa aikaa itselleni, kunnes tajusin sen, että se on iso osa hyvinvointiani. Esimerkiksi en osaa enkä haluakaan olla aina läsnä lapsilleni, eivätkä he ole elämäni keskipiste. En tiedä onko se bipo vai pelkästään osa minua, persoonallisuuttani/mentaliteettiani, että tarvitsen toisinaan yksinäisiä hetkiä ehkä enemmän kuin "normi-ihmiset", eikä sillä toisaalta ole mitään väliä mistä se johtuu, kun nyt olen sen asian hyväksynyt.

Rakastan myös sitä, että mieheni jakaa tasavertaisena puolisona vastuun arjesta, jokaisen ilon, jokaisen surun, on paras ystäväni, rakastajani, luotettuni. Rakastan sitä, ettei minun tarvitse kulkea yksin elämäni polkua, vaan mukana on ihminen, joka saa minut nauramaan, joka tuo lohtua pimeimmälläkin hetkellä, jolle voin tehdä pieniä ja suuria mukavia asioita vain siksi, koska rakastan häntä täysin ehdoitta, pyyteettömästi. Rakastan miestäni, sitä että tunnen ja näen hänestä, kuinka paljon myös hän rakastaa minua, sen lisäksi että hän muistaa sen sanoa usein.

Olen usein pahoillani siitä, etten osaa vielä niin hyvin parisuhdeasioita, etten osaa sanoa asioita oikein, että saan tahtomattani miehelleni pahan mielen. Minä opettelen kyllä ja olen kiitollinen siitä, että mieheni jaksaa niin hyvin ja antaa mokani anteeksi. Yleensä ihmisillä on enemmän opettelemista yksinolossa kuin ihmissuhteissa, minulla se menee ihan päinvastoin. Mutta olen vuosia sitten ottanut haasteen vastaan ja opettelen viimeiseen hengenvetooni asti paremmaksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti